Suomen juhlavuonna on kotimaista oopperahistoriaa pengottu kunnioitettavasti. Keväällä Kansallisoopperassa konserttiversiona kuultu Melartinin Aino (1912) tai lokakuussa Lahdessa esitettävä Oskar Merikannon Pohjan Neiti (1898) kielivät molemmat suomalaisen oopperan varhaisvaiheiden vahvasta kalevalaisuudesta. Kalevala oli suosiossa myöhemminkin, kuten myös Madetojan Pohjalaisten kaltaiset kansanelämän kuvaukset. Tavallisesta suomalaisesta kertoi myös Aarre Merikannon modernistinen Juha (1922).
Tähän kertomukseen iskee kiinnostavan vastaäänen Väinö Raitio, jonka vuonna 1933 valmistunut Prinsessa Cecilia oli eilen Helsingin juhlaviikkojen avajaisillan ohjelmassa. Syys-lokakuun vaihteessa Taite ry tuo Alminsaliin vielä kaksi Raition pienoisoopperaa.
Prinsessa Cecilian kantaesitys vuonna 1936 herätti suurta innostusta, mutta sen koommin teosta ei ole esitetty. Nyt se avasi mielenkiintoisen ikkunan suomalaisen oopperan tarinaan. Vaasojen aikaan sijoittuva, todellisiin historiallisiin henkilöihin perustuva kuvaus Ruotsin prinsessan onnettomasta elämästä ei ole aiheeltaan lainkaan suomalainen. Renessanssiaikaan sijoittuva dramaattinen rakkaustarina ikään kuin kumpuaa suoraan 1800-luvun eurooppalaisen oopperan ytimistä.
Vaikka Raition 30-luvun oopperoita on moitittu alistumisesta suuren yleisön makuun ja 20-luvun orkesteriteosten ihanteiden pettämisestä, Prinsessa Cecilian orkesterikirjoittamista ei voi suinkaan tuomita taantumukselliseksi. Epäilemättä säveltäjä halusi itse hieman yksinkertaistaa radikaalia sävelkieltään oopperamuodon tarpeisiin, vaikka myönnytyksestäkin lienee kyse. Keinojen pelkistämisen jälkeenkin oopperan orkesteriosuus on rikkaan värikylläinen, ja Radion sinfoniaorkesterin Hannu Linnun johdolla taituroima esitys toi etualalle mielikuvituksekkaan kudelman, jossa seesteisesti leijuvat ajatusäänet, pahaenteiset sointikasaumat ja kepeät mutta maanisuudessaan kohtalokkaat rytmileikit vangitsivat vuorottelullaan. ”]Menneisyyden tyylitelty hovielämä sai teoksen pursuamaan tanssiaispyörteitä (ei renessanssipastissina vaan dekadenttina valssina), kiihkeää motorisuutta ja Musiikkitalon Kuoron yhtenäisesti esiintuomia pelkistettyjä lauluja. Jos tarina onkin kuin suoraan Verdiltä, orkesteritekstuurin kannalta etäisesti mieleen tulee nuoren Schönbergin Gurre-Lieder keskiajan ylhäisön rakkausmurheineen.
Prinsessa Cecilia on hyvin suurimuotoinen teos orkesterimassoineen, kuoroineen ja mittavine solistijoukkoineen. Laulajat olivat kiitettävästi perehtyneet oopperaharvinaisuuteen ja onnistuivat hienosti. Johanna Rusanen-Kartano ei osoittanut mitään väsymisen merkkejä valtavassa nimiroolissa, vaan lauloi upeaäänisesti, tyylillä ja tunteella. Myös Jaakko Kortekangas jyrisevänä isä-kuninkaana eläytyi herkullisesti, ja Tuomas Katajala hulttiollisena Eerik-veljenä kiukkuili terävästi. Mika Pohjonen Cecilian rakastettuna, Saksasta saapuneena Juhanana tekstasi usein epäselvästi, mutta lauloi komeasti suuren roolinsa. Waltteri Torikka yrmeänä kilpakosijana, Kristian Lindroos tasapainottomana poikana ja Petri Bäckström alistettuna hovinarrina olivat rooleissa kohdillaan. Pienimmät roolitkin oli miehitetty huolellisesti Sibelius-Akatemian taitavilla nuorilla laulajilla.
Konserttiesityksessä Musiikkitalon ongelmat laulumusiikin suhteen tuntuivat korostuvan. Sali imee lauluääntä, ja vain tietynlainen projektio todella kantaa. Hannu Lintu balansoi esitystä harkitsevasti, mutta laulajat kuulostivat silti hieman vaimeilta Raition paksussa tekstuurissa.
Toisaalta oli tärkeää, ettei orkesteri jättäytynyt taka-alalle, sillä juuri tarinaa kärkkäästi kommentoiva orkesteriosuus oli oopperakokemuksen suola. Sen sijaan Raition aikalaisen Huugo Jalkasen perinpohjin vanhanaikainen, jo 30-luvulla epäajanmukaiseksi koettu libretto oli ongelmallinen. Tökeröiden riimittelyiden ja moralisoivan pöhöttyneisyyden lisäksi hankalaa oli tekstin valtava määrä. Laulajat joutuivat tekemään rutosti töitä hakatessaan orkesterikudelman sekaan Jalkasen hassuja säkeitä. Toisaalta tämä tekstinkuljetuksen kiihkeys toi oopperaan omintakeisen säväyksen, joka ei tuntunut vain rasitteelta.
Tarinakonsepti itsessään ei ollut hassumpi: prinsessan elämää seurataan teini-iästä vanhuuteen kohtauksissa, joiden välillä kuluu vuosikausia. Hän kohtaa nuoruuden rakkautensa yhä uudelleen, mutta yhteisön vastustus, katkeroituneisuus ja elämän raskaus ovat vieneet heidät erilleen. 1900-luvulle oopperan tuo kipakka pessimismi: tosirakkautta ei idealisoida, vaan nuoruuden lempi nähdään harhana, elämä sattuman riepottelemana ja tyhjänä. Lopun kuolinkohtaus on paatoksellinen ja riemastuttavalla tavalla arkkityyppinen: jouluyönä vuorottelevat juomalaulut ja imelän hartaat hymnit, ja Cecilia saa vapautuksen entiseltä Juhanalta, joka on löytänyt rauhan papinkaavusta.
Lopputulos ei kuitenkaan tuntunut synkältä moraliteetilta, sillä puutteista huolimatta libretto piirsi elämänmakuisia ja jopa modernin tuntuisia hahmoja. Etenkin Cecilia oli hyvin inhimillinen hahmo, voimakastahtoinen nainen, joka ei suostu uhriutumaan, vaan haluaa osansa elämän iloista muiden alistamisesta huolimatta. Vastoinkäymiset kuitenkin uuvuttavat hänet.
RSO esittää alkavalla kaudella vielä kaksi oopperaa konserteissaan, Bartókin Herttua Siniparran linnan sekä Beethovenin Fidelion. Kun lisäksi suomalaiset modernistit, Raitio mukaanlukien, olivat yksi RSO:n teemajuonteista viime kaudella, Prinsessa Cecilian esitys oli leimallisesti RSO:n työtä pikemminkin kuin Juhlaviikkojen. Satsaus suuren oopperan valmistamiseksi vain yhtä esitystä varten on kuitenkin niin suuri, että se nostaa tapauksen kokoluokkaan, jota Juhlaviikoilta on syytä odottaa.
Auli Särkiö-Pitkänen
Helsingin juhlaviikot: Musiikkitalo 17.8. klo 19
Väinö Raitio: Prinsessa Cecilia
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Rooleissa Johanna Rusanen-Kartano, Mika Pohjonen, Tuomas Katajala, Waltteri Torikka, Jaakko Kortekangas, Petri Bäckström, Kristian Lindroos
Sibelius-Akatemian solistit: Samuli Takkula, Janne Hautsalo, Tiitus Ylipää, Samuli Taskinen, Visa Kohva, Mariia Bertus, Heikki Hattunen
Musiikkitalon Kuoro, valm. Nils Schweckendiek
Istumapaikka: R-katsomo permannon keskellä
Lisää Raition oopperoista syyskuun Rondossa!
LUE MYÖS Hanna Isolammin Raitio-artikkeli Rondo 7/16
