Uusi teknologia on aina löytänyt tiensä taiteeseen. Nykyään sometodellisuus kääntyy taiteen aiheeksi ja materiaaliksi, kun taas aikoinaan puhelin tarjosi uudenlaisen tavan ajatella inhimillistä kanssakäymistä. Jean Cocteaun vuonna 1928 valmistunut näytelmä La Voix humaine, Ihmisen ääni, on hyvin ajankohtainen pureutuessaan erääseen ihmiskohtaloon reaaliaikaisen puhelinkeskustelun avulla. Francis Poulencin oopperaversiossa (1959) musiikki tuo mukaan entistä traagisemman tason. Tekniset ja henkiset yhteysongelmat, kulissin alle jäävä hätä ja loputon yksinäisyys eivät ole kadonneet mihinkään pikaviestimien aikakaudella, päinvastoin.
Helsingin kaupunginorkesteri toi mielenkiintoisesti Poulencin Ihmisen äänen tämän viikon konserttinsa päätösteokseksi. Joustavaa monologioopperaa voi esittää sekä orkesteri- että pianoversiona ja se on helppo näyttämöllistää, mikä on tehnyt siitä suositun. Siksi oli hämmentävää, että HKO:n konserttiversio oli toteutukseltaan kovin ylimalkainen. Tekstitys oli onneksi kunnossa, mutta saksalaissopraano Juliane Banse ei tuntunut tietävän, oliko kyseessä puhdas konserttiversio vai dramatisointi. ”] Lavalle oli tuotu Musiikkitalon lämpiöstä tuttuja kalusteita ja lankapuhelin oli luontevasti vaihtunut älypuhelimeen, mutta Banse saapui lavalle tavallisessa laulusolistin iltapuvussa. Koska hän kuitenkin näytteli voimakkaasti, pönäkälle esiintymisasulle ei löytynyt mitään perusteita. Olisi luullut, että sopraano olisi vallan helposti voinut napata kotoaan esitysohjeissa mainitun yöpuvun ja ulkotakin.
Myös toiminta puhelimen kanssa oli epäjohdonmukaista Bansen puhuessa luuriin lähinnä niissä kohdissa, joissa Cocteau realistisesti kuvaa yhteyshäiriöitä. Jäi epämääräiseksi, halusiko sopraano tulkita teoksen osittain naisen yksinpuheluna. Kuitenkin oopperan perusajatuksena on dialogi, josta kuulemme vain puolet. Puhelin on naisen vastanäyttelijä, ja draama syntyy sen kanssa.
Musiikillisestikaan Bansen esitys ei täyttänyt odotuksia. Hänellä oli kyllä Ihmisen äänen jätetylle naiselle sopiva eleetön, tumma ja lähes karu äänimateriaali, josta välähti huippukohdissa esiin valkohehkuista raakaa voimaa. Dramaattinen potentiaali jäi kuitenkin käyttämättä tulkinnassa, joka hyytyi monologin pintatasolle. Tekstin jännite syntyy siitä, että nainen teeskentelee voivansa ihan hyvin, vaikka pinnan alla hän on luhistumaisillaan. Poulenc leikkasi Cocteaun tekstistä naisen tuskan suoraa selvittelyä ja antoi musiikin kuvata sisäistä kuohuntaa, prosessia, jossa yhdistyvät epätoivoinen yritys erota sovussa, itsesyytökset, menneisyyteen takertuminen, todellisuuden kieltäminen.
Juhlallisen asiallisesti ranskaa lausuva Banse ei kuitenkaan oikein tavoittanut pinnanalaista tragediaa, vaan monologi jäi kaikin puolin arkipäiväisemmälle tasolle vailla tarvittavia kontrasteja hellyyden ja hulluuden välillä. Banse vaikutti piiloutuvan kaunolaululla teoksen vereslihaisuudelta, mistä kertoi myös epätyypillinen loppukohtaus: yleensä naisen rakkaudentunnustukset paljastuvat hysteerisiksi viimeisiksi sanoiksi, mutta nyt Banse käänsi lopun onnelliseksi voimaantumiseksi. Kiinnostava tulkinta, mutta se jäi vaille riittävää pohjustusta.
Aivan alunperin Felicity Lottin oli tarkoitus saapua konsertin solistiksi, mutta vierailu peruuntui jo kauan sitten. Ihmisen ääni on Lottin bravuureja, ja olisi ollut sykähdyttävää kuulla iäkkään sopraanolegendan tulkinta.
Ihmisen äänessä orkesteri ei edusta puhelun toista osapuolta, vaan myötäilee naisen omia sisäisiä tiloja. Nainen on todellakin yksin. Espanjalainen Pablo González johti oopperan varmaotteisesti ja kiskoi esiin niitä emotionaalisia vastakohtaisuuksia, joita Bansen osuudesta jäi puuttumaan. HKO ei kuitenkaan yltänyt sellaiseen kyyneleiseen hivelevyyteen, jota Poulencin partituurilta kaipaa.
Toista oli konsertin avausnumero, Debussyn Preludi faunin iltapäivään, josta HKO tarjosi Gonzálezin johdolla suurenmoisen tulkinnan. González uskalsi lähestyä teosta totaalisen kiireettömästi ja viedä helteisen päiväunelmoinnin äärimmilleen. Pysähtyneen lempeässä ilmapiirissä orkesteri saattoi hioa yksityiskohdat suloisen painokkaiksi. Jos Ihmisen äänessä orkesteriosuus jäi hieman valjuksi, konsertin alkupuoliskolla González sai HKO:n puhkeamaan soinnillisesti parhaimmilleen. Sekä Debussyn orkesterirunossa että Schönbergin toisessa kamarisinfoniassa tukevasti maadoitettu orkesterisointi antoi eväät intensiiviselle, kuumaväriselle soitolle. Schönbergin teoksessa impressionistinen raukeus vaihtui yrmeään rytmiseen vääjäämättömyyteen. Espanjalaiskapellimestari sai teoksesta mainiolla tavalla esiin sekä ankaran selkeäpiirteisyyden että kohtalokkaan ekspressiivisyyden.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 31.3. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Pablo González
Juliane Banse, sopraano
Debussy, Schönberg, Poulenc
Istumapaikka: N-katsomo permannon keskiosassa
