Radion sinfoniaorkesteri omaksui syksyn avauksessaan tarinankertojan roolin. Käyttöön otettiin baletti- ja oopperamusiikin voimavarat, kun Hannu Lintu yhdisti Prokofjevin Romeo ja Julia -baletin terrorin keskellä pyristelevän ensirakkauden ja Bartókin Herttua Siniparran linna -pienoisoopperan psykotrillerimäisen kauhusadun. Oopperaorkesteriksi muuntautumisesta on tullut RSO:lle nyt vahva suuntaus: vuosi sitten kausi alkoi Valkyyrian ensimmäisellä näytöksellä, Prinsessa Cecilia soi Juhlaviikoilla, ja tammikuun Beethoven-festivaalilla esitetään Fidelio konserttiversiona.
Lintu oli ilmeisen syvästi inspiroitunut ohjelmakombinaatiosta ja pyrki isosti luotaamaan rajuja tunteita ja alitajunnan syvyyttä. Orkesteri ei kuitenkaan tuntunut pääsevän oikeaan tunnelmaan. Soitannollisesti RSO teki vahvan suorituksen: onnistumisia oli kaikissa soitinryhmissä, yleissointi oli hehkuvan kirkas, ja monin hetkin orkesterin parhaat puolet tulivat säväyttävästi esiin. Tunnepuoli ei ollut samalla lailla läsnä. Herttua Siniparran linnan kohdalla osasyynä saattoi toki olla se, ettei yksinäytöksinen ooppera ole sinfoniaorkesterien perusohjelmistoa, toisin kuin äärimmäisen paljon soitettu Romeo ja Julia. ”] Hienoa muuten, että RSO esittää keväällä Prokofjevin selvästi vähemmän soitetun mutta sitäkin hienostuneemman Tuhkimo-baletin musiikkia. Prokofjevilla on lukuisia upeita baletteja, sekä kokopitkiä että lyhytbaletteja, jotka ovat täysin Romeon ja Julian varjossa.
Lintu oli koonnut Romeo ja Julia –orkesterisarjoista väkevimmät hitit, joissa korostui sukujen väkivallan ja nuorenparin lemmenhuuman säälimätön kontrasti. RSO:n soitto oli kuitenkin jopa häiritsevän kohteliasta, huoliteltua ja analyyttistä. Tuloksena oli kauniisti resonoivia pintoja, mutta aksentoidut yksityiskohdat olisivat voineet olla härskimpiä, romanttiset melodiamuodot eroottisempia ja pidätykset hekumallisempia. Hannu Lintu johti nopeilla tempoilla, jolloin suuret tunteet eivät aina ehtineet avautua. Ylikapellimestarin suosikkiosa tuntui olevan Tybaltin kuolema, joka sisältää sekä Romeon ystävän kuolinhetken, Romeon ja Tybaltin miekkamittelön että Tybaltin kuolemaa seuraavan käännekohdan. Osaan oli panostettu, ja RSO onnistui erinomaisesti: kohtalokas tragedia kiiri pysäyttävänä.
Herttua Siniparran linnaa esitetään aivan aiheesta usein konserttiversiona, tunnin mittainen, kahden laulajan ooppera kun ei sisällä juuri näkyvää draamaa. Musiikkitalon valoja oli onneksi hieman hyödynnetty ja koristeltu seitsemän oven takaa löytyvät näyt niillä väreillä, jotka kolmekymppinen Bartók oli itse visioinut. Orkesterilta olisin odottanut korostetumpaa väripalettia: syvissä vesissä ryömivä, välillä äkillisesti ryöpsähtelevä tai staattiseksi jähmettyvä musiikki eteni nyt hieman tunkkaisen kuuloisena. Vähitellen nyansseja tuli lisää, ja lopun lamauttava kuva ikuisesta yöstä oli kylmäävä. Orkesteri on kirjaimellisesti oopperan linna, joka puolestaan on voimakas kuva haavoittuneesta ihmismielestä. Oopperaan oleellisesti kuuluvaa pinnanalaisen uhan, seksuaalisen jännitteen ja painostavuuden ilmapiiriä en kuitenkaan nyt juuri aistinut.
Myös solistit kuulostivat turhan sisäänpäinkääntyneiltä. Etenkin näin konserttiversiossa, nuoteista laulettaessa, repliikkeihin olisi syytä ladata korostetusti tunnetta, jotta tarinasisältö aidosti välittyisi yleisöön. RSO:lle tuttu äänitykki Violeta Urmana ei kiihkoillut linnan salaisuuksiin syöksyvänä Juditina, vaan keskittyi tulkitsemaan herkästi unkarinkielistä tekstiä. Sisäistyneisyyden puutteesta ei mitenkään ollut kyse, mutta Urmanan syvän surun läpäisemä lähestymistapa ei koskettanut. Basso Mikhail Petrenko oli vielä pidättyväisempi, ja hänen äänensä kuulosti uupuneelta. Siniparran kuuluukin olla jäyhä, mutta esittäjän tulisi tulkita tämän patoutuneita tunteita ja kyvyttömyyttä läheisyyteen. Nyt Siniparta ei kuulostanut arvoitukselliselta vaan pikemminkin vain yksiulotteiselta.
Osasyyllisenä oli kieltämättä jälleen Musiikkitalon akustiikka, joka permannon etuosassa haukkasi laulajien sointia. Lintu piti orkesterin päättäväisesti keskeisessä roolissa, ehkä hieman yliarvioiden tähtilaulajien läpäisykykyä. Molemmat joutuivat pinnistelemään kuuluakseen.
Mitä Siniparran loppu tarkoittaa? Kun Judit on kerros kerrokselta kuorinut Siniparran linnan osiin, nähnyt sekä sen hirveyden että kauneuden, hän on joutunut niin syvälle ettei enää pääse pinnalle. Hän janoaa päästä selville rakastamastaan miehestä, mutta kaikki salaisuudet avattuaan jähmettyy linnan syvyyteen eräänlaiseksi kuvapatsaaksi. Tämä kipeän rakkauden ja psyyken monimutkaisuuden kuvaus on erityinen tapaus oopperahistoriassa eikä päästä esittäjiään helpolla.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 6.9. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Violeta Urmana, sopraano
Mikhail Petrenko, basso
Prokofjev, Bartók
Istumapaikka: R-katsomo permannon etuosassa
Konsertti esitetään Yle Teemalla kahdessa osassa 10.9. ja 17.9, uusinnat Yle TV1:ssä 17.9 ja 23.9.
