Mitä enemmän taiteen vastaanottaja joutuu jälkikäteen keräilemään sisäisiä rojujaan, sen parempi. Tässä suhteessa kahden varsin töytäisevän esityksen ilta Mad House Helsinki -näyttämöllä teki varsin terveellisen vaikutuksen. Monitaiteilija Sándor Vályn musisointi oli äärikokeellinen pianon tuhoamisen rituaali, kun taas säveltäjä Jovanka Trbojevicin työryhmän esitys B Funeral juhli selvän ilmaisevalla tavalla dadaliikkeen satavuotisuutta. ”] Sinällään erillisillä performansseilla oli iso yhteinen taustatekijä: B Funeral -multimediateoksessa videoelementti perustui improvisoituun äänimaisemaan, joka puolestaan oli tuotettu eräässä Vályn taidenäyttelyssä.
Tämä Trbojevicin ja näyttelijä Juha Valkeapään piano-ihmisääni-ääniraita sykähteli kiehtovasti yhdessä videon sekä näyttämötapahtumien kanssa. Se jätti muille elementeille leijonanosan kokemuksellisesta tilasta. Ylipäänsä kaikkien moninaisten tasojen niveltäminen onnistui lähes täydellisesti. Dada-juhlinnan syöttäminen hoitui Hans Arpin (1886–1966) runon kautta. Itseäni ei ainakaan haittaa se, että dadaa käsitellään instituutiona ja tribuuttina.
Maailmassamme vallitsevan järkiperäisen ahertamisen kritiikki juurtui koskettavaksi Petri Kekonin tanssiliikkeiden myötä. Lavastuksessa keskeinen tekijä oli koroke, joka toimi hyppyrinä kohti korkeuksia. Tähän Kekoni yhdisti pessimististä elämäkerrontaa, kun riuhtominen vei kerta toisensä jälkeen kohti karua betoniseinää. Nautin siitä, että saavuttamattomuudessa rypeminen sai rinnalleen niin tehokkaan eläinsymbolin – videolle tallennetun, kuolemaansa kituvan ampiaisen. Tämä kaikki heijasti myös kysymyksen: miksi eurooppalaisuuden pitää jälleen sortua kuulemaan fasismin kutsua?
***
Sándor Vály ja hänen äänimanipulaattorinsa Sunny Seppä osoittivat Young Dionysos -konsertissa hyvin vaihtoehtoisen tavan pianonsoittoon. Vály pääsi työkaluineen herättelemään sointia niin, että pystypiano oli vapautettu etupaneeleista. Hän loi Sepän äänisilmukoihin pohjaa myös koneistovasaroilla, koska hän tarvitsi säveltuotettuja kauhuidiomeita. Silmukoista tuli eloisia. Unkarilaissyntyinen Vály luotti siihen perusvoimaan, että kirveellä soitettu piano eli suuri voimankäyttö toimii. Siihen on hyvät perusteet, ja onneksi näin esityksen elävänä enkä installaationa, koska kirveen aito käyttö lähietäisyydellä todellakin läimäisi. Viehätyin myös siitä, miten soittajalta vaadittiin taitoa olla kompastumatta lattialle syntyneeseen puujätteeseen.
Voiko siis miljoona pianistia olla väärässä? Oli mahtavaa nähdä perinteisen arvoesineen hajoamisen ohella sekin, kuinka seuraavan illan piano odotti jo peittelemättömästi esitystilan reunassa teurastajaansa. Young Dionysos olisi saanut kestää pidempään ja kehittyä pidättyneemmin sävyin. Vapauduin kuitenkin jo tästäkin, vahvasti. Kliseen uhallakin on todettava, että ilman Mad House Helsingin vaihtoehto-organisaatiota pääkaupungin taidekenttä olisi huomattavasti köyhempi.
B Funeral ja Young Dionysos 3.3.2016 / Mad House Helsinki
Tatu Tamminen
