Santtu-Matias Rouvali järjesti uuden orkesterinsa, Göteborgin sinfonikkojen konsertissa Lahden Sibelius-festivaalilla ei nyt myrskyä niin raikastavan puhurin kuitenkin. Nuoruuden innollaan ja rytmisellä menevyydellään hän laittoi juhlavaa Sibelius-kuvaa uusiksi.
Viidennen sinfonian päätyttyä tuntui, kun esitys olisi ollut nopein kuulemani, mutta kellon mukaan kesto oli silti aika lähellä normaalia, noin 31 minuuttia. Rouvalin vaikutelmassa ei ollut kyse niinkään kokonaiskestosta kuin ajan jaksottamisesta ja rytmisestä aktiviteetista.
Vapaa-aikanaan metsällä viihtyvä kapellimestari aloitti sinfonian luonnonläheisin värein. Asiat kasvoivat toinen toisistaan, juuttumatta koskaan paikoilleen.
Rouvali ei ylibalansoinut Sibeliusta säätämällä jokaista nyanssia kuten eräät vanhempien sukupolvien suomalaiskollegat vaan antoi yksityiskohtien uiskennella tilassa. Vai oliko kyse siltikin Sibeliustalon akustiikasta, jonka resonoivuus on aina elämys?
Viimeistään Largamente-taiteessa, kun fagottisoolo ui mudissa, musiikille olisi suonut enemmän painoa ja syvyyttä. Mestarillisuutensa Rouvali kuitenkin osoitti, kun siirryttiin fuusioidusta osasta toiseen portaattomasti tempoa kiihdyttämällä. Musiikki oli todellakin jatkuvassa liikkeessä, mitä kapellimestarin tanssimainen elekieli kuvasti.
Andante-osan jugend-henki välittyi, ja tempomääre ”quasi allegretto” tuli huomioiduksi. Finaalissa alkoivatkin sitten todelliset koskenlaskiaiset: drive oli hurja, ja jousten kohisevissa kuvioissa oli kevään voimaa.
Osa kiiti kuin lennossa, mutta jotain sen kosmisista näyistä jäi puuttumaan. Ikään kuin heiluriliikkeestä olisi puuttunut kitkaa, joka vasta sinkoaa sen avaruuteen. Rouvalin tulkinta oli kiinnostava, muttei erityisen koskettava. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän saisi siihen tulevaisuudessa lisää syvyysperspektiivejä ja yksityiskohtien rikkautta.
Göteborgin sinfonikkojen kanssa Rouvali oli saanut selvästikin luotua suoran kommunikaation. Orkesteri on tunnettu energisenä pakkauksena – eikä ihme, kun sen pitkäaikaisin kapellimestari (kausi kesti 22 vuotta) oli Neeme Järvi.
Orkesterin jousiryhmä soi intensiivisesti mutta hallitsi myös äärimmäiset pianissimot. Erityisen jaloksi ja vivahteikkaaksi sointia ei kuitenkaan soi sanoa. Puhallinryhmä oli solidi, mutta suuria persoonallisuuksia siitä ei erottunut. Vaskien kultivoituneisuus teki hyvää.
Sibelius-festivaalin järjestämä yhteysbussi Helsingistä juuttui yli puoleksi tunniksi valtatielle liikenneonnettomuuden vuoksi, joten minä ja monet muut myöhästyivät konsertista. Luulimme ehtivämme alun Metsänhaltijan jälkeen kuuntelemaan sinfonista runoa Satu, mutta Rouvali olikin päättänyt liittää teoksen toisiinsa ilman taukoa. Vahtimestari oli juuri päästämäisillään meitä sisään mutta joutui päätään pudistellen pitämään oven kiinni.
Pettymys oli tietenkin suuri – koko matka puolen tunnin esityksen vuoksi. Tosin 1990-luvulla Sinfonia Lahden esiin kaivama ja levyttämä Metsänhaltija on tylsintä Sibeliusta. Jälkikäteen netistä kuunneltuna Rouvali sai siihen kuitenkin nuorekasta imua.
Sibelius laittoi melodraamaan samoin kuin Lemminkäis-sarjaan hylkäämänsä oopperahankkeensa elementtejä. Tässä valossa sitä oli jännittävää kuunnella, mutta eikö monotonisimpia jaksoja voisi editoida niin, että teos kestäisi konserttikäytössä?
Myös Satu jäi siis Yle Areenan varaan. Siinäkin Rouvali raikasti tumman juurevaa tekstuuria rytmisillä korostuksilla, mutta teoksen yhdistämisellä Metsänhaltijaan ei ollut mitään perusteita.
Harri Kuusisaari
