Vaikka perinteinen itsenäisyyspäivän esiintyminen tulee olemaan Radion sinfoniaorkesterin virallinen 90-vuotisjuhlakonsertti, oli perjantain kaksi- ja puolituntinen Muusikkojen liiton satavuotiskonsertti sellainen hurmioputki, että sitä teki mieli pitää orkesterin syyskauden todellisena huipentumana. Yltäkylläisen hieno ohjelmisto maalasi musiikillisen muotokuvan RSO:n ja Hannu Linnun yhteistyöstä. RSO pani parastaan ja soitti koko illan huipputasoisesti.
Konsertin tukipylväinä olivat päätösteoksena kuultu Skrjabinin Ekstaasin runoelma sekä RSO:n joitakin vuosia sitten esiin kaivama kulta-aarre, Erkki Melartinin sinfoninen runo Traumgesicht (Unikuva, 1910), jonka Lintu aivan aiheesta on lanseerannut suomalaisten omaksi ekstaasirunoksi. RSO on tehnyt siitä omannäköisensä, ja teos oli mitä parhain valinta tähän iltaan. Orkesterin tuoreehko levytys on makuuni kovin kulmikas, mutta nyt tämä huikea orkesterifantasia läikehti läpikuultavan täyteläisenä. Esitys oli upea: orkesteri kaivautui häikäistyneisiin mielikuvitusnäkyihin, eikä Linnun iskevä strukturointi ehkäissyt vapautunutta sointikylpemistä. Traumgesichtin soisi tulevan nopeasti osaksi suurten suomalaisorkestereiden ohjelmistoa, siinä on kaikki ainekset tulevaisuuden klassikkohitiksi. ”]
Sekä Traumgesicht että Ekstaasin runoelma luonnollisesti antoivat Linnulle mahdollisuuden hehkuttaa maksimaalista sointia, jota hän on viime vuosina kehittänyt yhä räjähdysvoimaisemmaksi. Skrjabinin käsityskyvyn rajoja kolisteleva huipentuma hohkasi paitsi sokaisevaa kuumuutta myös hallittuja vivahteita, ja matka sinne kulki elastisesti liidellen sointikiilojen viillellessä ilmaa. Lintu vältteli kosmista mahtipontisuutta erittelevällä ja svengaavalla otteella ja rakensi loistokkaan nautintomatkan. Illan kamarimusiikkijälkiruokana oli Kokkosen hillityn divertimentomainen puhallinkvintetti, jolla saattoi hautoa ekstaasissa kärähtäneitä aistielimiään.
Konsertin keskellä kuullut kaksi nykymusiikkiteosta eivät lainkaan kalvenneet hurmiorunoelmille. Näistä erityisempi tapaus oli Ylen ja Muusikkojen liiton tilauksena syntynyt Antti Auvisen Turbo Aria. Se oli vakuuttavaa jatkoa menestyksekkäille orkesteriteoksille Junker Twist ja Himmel Punk. Auvinen on löytänyt tavat, joilla informaatiotiheä, äärikompleksi musiikki saa pontta rytmisestä draivista ja suorastaan rokkaavasta pulseeraavuudesta. Hyperladattu orkesteritekstuuri ei ole vaikeaa vaikeuden vuoksi, vaan ylitsepursuavana kihisevä laajennettujen soittotapojen koneisto synnyttää kouristelevaa liike-energiaa – sitä ”turboa”, Auvisen sävelkielen pääraaka-ainetta.
Kantaaottavuus on Auviselle ominaista, ja Turbo Arian taustalla on ajatus Välimeren venepakolaisista. Lyömäsoitinarsenaalin rojut ja muoviroskat veivät mietteet myös merien saastekuormaan. Suurorkesterin ritinää, rahinaa ja räminää rytmitti merellinen, oikukas virtaavuus. RSO tarttui teoksen haasteisiin röyhkeällä innolla.
Soinnillista lisävääntöä tuli samplerista, josta Jouko Laivuori suolsi Auvisen omaäänisellä tavallaan muokkaamia fragmentteja sadan vuoden takaisten suomalaissopraanoiden lauluäänityksistä. Nämä menneisyyden jäljet olivat hykerryttävää materiaalia, jolla orkesteritekstuuri vietiin uudelle tasolle. Lopulta kaukaiset laulajat puskivat esiin lähes ehjinä, tuuditellen rytmihurmassaan uhonneen teoksen elegiseen haipumiseen.
Aivan toisenlainen teos oli ruotsalaisen tähtisäveltäjä Anders Hillborgin viime vuonna kantaesitetty toinen viulukonsertto, jonka välittäjänä oli Lisa Batiashvilin taivaallinen viulusointi. Hillborgin tutut tyylipiirteet, laakeat sointiaavat ja sähköinen liike eivät ole kadonneet, mutta nyttemmin hän on riisunut ne äärimmäisen pelkistetyiksi. Jos Hillborgin elokuussa kantaesitetyssä, puolitoistatuntisessa Aeterna-teoksessa tällaiset äärimmilleen seestyneet, meditoivat pinnat luovat mittakaavallaan henkeäsalpaavan vaikutelman (kuunnelkaa vaikka!), viulukonsertossa Hillborgin tyyli on banalisoitunut. Viulu oli moderni pelimanni, joka läheisessä yhteistyössä jousiston kanssa kiersi kehää aineettomissa soinneissa. Erittäin hiljaiset, staattiset pinnat olivat yksinkertaistuneet steriileiksi, ja pitkien yhteisglissandojen tai komppimaisten rytmijaksojen kaltaiset aiheet toistuivat pitkäveteisesti.
Kun Pekka Kuusisto vuosi sitten soitti RSO:n solistina Hillborgin ensimmäisen viulukonserton (1992), encorena oli säveltäjän kirjoittama laulu. Nytkin ylimääräinen liittyi tiiviisti konserttoon: Hillborg oli sovittanut Bachin iki-ihanasta koraalista BWV 639 version, joka jatkoi konserton eteerisiä jousimattoja ja teki niistä sädekehän Batiashvilin puhtaalle linjalle.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 24.11. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Lisa Batiashvili, viulu
Melartin, Hillborg, Auvinen, Skrjabin
Istumapaikka: R-katsomo permannon keskiosassa
