Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, Elena Pankratova, sopraano, Mikhail Petrenko, basso. Šostakovitš, Tšaikovski. Musiikkitalo 13.3.2020.
Sattuvampaa päivää tuskin olisi voinut tulla viimeisimmälle Radion sinfoniaorkesterin konsertille kuin perjantai 13. päivä. Juuri edellisenä iltapäivänä olivat alkaneet aiempaa järeämmät viranomaistoimenpiteet koronaviruspandemian hidastamiseksi, ja niihin kuuluivat myös heti voimaan astuneet säädökset yli 500 hengen yleisötapahtumien perumiseksi. Radion sinfoniaorkesterin tehtävä on kuitenkin valtakunnallinen, ja niinpä illan ohjelma taltioitiin radio- ja televisiolähetyksenä, Musiikkitalon penkkien jäädessä tyhjiksi.
Koska RSO:n kaudet suunnitellaan hyvissä ajoin etukäteen, oli ohjelman istuvuus vallitsevaan maailmanaikaan sattumaa, vaikkakin pahaenteistä sellaista. Dmitri Šostakovitšin neljästoista sinfonia muistuttaa muodoltaan pikemminkin laulusarjaa, jossa useammalta runoilijoilta kootut tekstit käsittelevät kaikki kuolemaa tavalla tai toisella, ja Pjotr Tšaikovskin kuudes sinfonia, lisänimeltään Pateettinen, sai kantaesityksensä vain yhdeksän päivää ennen säveltäjänsä kuolemaa. Kun tällaisen ohjelman esittää tilanteessa, jossa maailmalla jyllää potentiaalisesti tuhoisin virus sitten espanjantaudin*, on yleisö ja orkesteri voimakkaasti läsnä elämän rajallisuuden äärellä.
Konsertin arvioiminen kotisohvalta kuvaruudun ja stereoiden välityksellä on eittämättä kummallinen tilanne, ja samaa taisi orkesterikin tuumia: tunnelma lavalla oli vakavanharras ja hämilläänkin, kun vanhan kotiorkesterinsa ääreen vierailemaan palannut kapellimestari Jukka-Pekka Saraste sekä laulusolistit Elena Pankratova ja Mikhail Petrenko astelivat saliin vailla ainuttakaan aplodia. Yle-verolleen saa kuitenkin vastinetta: Areenan suoran lähetyksen äänenlaatu oli korkea ja livemiksaus huippuluokkaa.
Šostakovitš sävelsi neljännentoista sinfoniansa tilanteessa, jossa hänen terveydentilansa heikkeneminen sekä ystävien poismenot toivat hänet entistä voimakkaammin vastakkain kuoleman kanssa (ja myöhemmät säveltäjän teokset jatkoivat samaa tematiikkaa). Merkittävänä vaikutteena oli myös toiminut Modest Musorgskin neliosainen sarja Kuoleman lauluja ja tansseja, jonka Šostakovitš oli orkestroinut seitsemän vuotta aiemmin.
Federico García Lorcan, Guillaume Apollinairen, Wilhelm Küchelbeckerin ja Rainer Maria Rilken runoja käyttävissä sinfonian osissa kuolema ei ole jalo tai ylväs, vaan kolkko ja tyly vieras, ja Šostakovitšin piiloviestisen kritiikin tilalle on astunut lähes nihilistinen toteavuus vailla romantiikkaa. Jousten ja lyömäsoitinten kamariorkesterikokoonpano toi kuoleman intiimimmäksi vieraaksi, kirjaimellisesti kamariin, samalla tavalla kuin ihmisyyden tummempia puolia iholle tuovat Šostakovitšin jousikvartetot.
Oopperalavoilla kunnostautuneen Pankratovan ääni oli varma ja runojen rooleihin heittäytyminen suurilta osin mainiota, vaikka hänen vibratonsa olikin omaan makuuni turhan laaja; kohokohdaksi nousi Vartiossa II -osan naurun ihmisraunioinen traagisuus. Bassosolisti Petrenkolla kesti hetkonen lämmetä tasaväkisen vahvan laulusaundin pariin. Saraste ei pelännyt katsoa kuolemaa silmiin, ja hänen johdollaan orkesterista huokui kylmyys; Santén vankilassa -osan toistuvuudessa aika tuntui muuttuvan piinallisen hitaaksi.
Šostakovitšin brutaaliuden jälkeen tuntui Tšaikovskin kuudes jopa toiveikkaalta sen poikkeuksellisesta loppujärjestyksestä huolimatta. Tšaikovski sijoitti energisen kliimaksin finaalin sijaan kolmanteen osaan, ja päätti teoksen hitaaseen, melankoliseen ja hiljalleen vaimenevaan osaan. Ei-onnellista loppua ennakoi jo ensimmäisen osan jytäkkä kehittelyvaihe, ja toisen osan viisijakoisessa, kaihoisia sivusävyjä sisältäneessä ”valssissa” oli oma ironiansa, vaikkei se 2000-luvun korviin iskekään yhtä selkeästi kuin sävellysaikanaan. Kolmannen osan rempseä duurivoittoinen energia, tekohymyiseen huipentumaan saapuva scherzo-marssi, toimi hämmentävänä vastakkainasetteluna sitä edeltäneille osille ja varsinkin sitä seuranneelle paljaalle finaalille.
Siinä missä Šostakovitš korosti elämän ainutlaatuisuutta peilaamalla sitä tylyä kuolemaa vasten, oli Tšaikovskin ote pohjimmiltaan hyväksyvämpi ja lohdullisempi. Mitä me olemme, siksi olet sinä tuleva, lukee kapusiinimunkkien makaabereissa hautaholvissa, ja RSO:n ohjelman ajoitus kenties palauttaa kuulijansa miettimään elämänsä tuntien, päivien ja vuosien merkitystä jälleen uudelleen. Memento mori.
Santeri Kaipiainen
*SARS, MERS, ebola ja HIV ovat kuolleisuusluvuiltaan koronaa korkeampia, mutteivät yhtä voimakkaan levittäytyviä; 1950-luvun aasialainen influenssa ja 1960-luvun hongkongilainen influenssa eivät puolestaan levinneisyydestään huolimatta olleet yhtä tappavia kuin koronavirus.
