Striimiarvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 12.5.2021. Susanna Mälkki, kapellimestari, Kirill Gerstein, piano. Schumann, Debussy, Saariaho (ke.).
Vista oli ensimmäinen teos, johon Kaija Saariaho tarttui Innocence-oopperansa valmistumisen jälkeen. Helsingin kaupunginorkesterin sekä Oslon, Berliinin ja Los Angelesin filharmonikkojen yhteistilaus joutui lykkäämään kantaesitystään vuodella, mutta odottaapa myös Innocence yhtä lailla ensi-iltaansa. Susanna Mälkin ansiokkaasti johtama HKO oli joutunut uhraamaan jousistoaan rajoitusten vuoksi, sillä puhaltimia Vista vaati täysimittaisen sinfoniaorkesterin tavoin. Orkestraatiossa ei kuultu Saariaholle tyypillisiä harppua, pianoa tai celestaa, mutta samankaltaista kimalletta löytyi lyömäsoitinten puolelta kellopelistä, symbaaleista ja lukuisista pienemmistä kilistimistä. Tarkkuutta vaativa teos ei päästänyt soittajia helpolla.
Etelä-Kalifornian tienvarren näköalapaikkojen kylteistä nimensä napannut Vista jakautui kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Horizons, alkoi oboeduolla, josta muiden puhaltimien soinnit lähtivät vaivihkaa erkanemaan kuin rispaantuvasta narusta. Hitaasta pohjavireestään huolimatta nämä horisontit eivät olleet niinkään auvoisaa silmien lepuuttamista, vaan pikemmin kuin katselisi Stanisław Lemin Solariksen valtamerta: jotain outoa ja vaikeasti määriteltävää, joka pitää varuillaan. Kunnioitusta herättävän jylhä, mutta arvaamaton. Saariahon orkestraatio oli silkkaa taianomaista korvakarkkia hiottuine yksityiskohtaisine efekteineen ja taustan tapahtumineen – tosin jotkin lyömäsoitinratkaisut, kuten virvelin ja tuulikellon käyttö, tuntuivat poikkeavan liikaa yleisestä soinnista.
Jälkipuolisko Targets yllätti jo alullaan, sillä Saariahon musiikissa harvoin kuulee yhtä aggressiivisia sävyjä, hätää ja brutaaliutta, joiden alta vain toisinaan paljastuu hiljaisempia kenttiä. Uhan ja voiman tuntu saa miettimään, millainen tunne tai mielikuva musiikkiin on kytkeytynyt: ovatko nämä ”kohteet” kiväärin, ohjuksen tai lennokki-iskun tähtäimessä? Vai itse luonto maisemineen turismin ja ihmisen tuhon kohteena? Vastauksia ei suoraan annettu ympyrän sulkeutuessa jälleen oboemotiiviin.
Vista oli konsertin loppupuolella; aluksi sen sijaan HKO soitti Robert Schumannin ainoan pianokonserton, solistinaan Kirill Gerstein. Schumannin konsertto uudisti teostyypin rakennetta, ja erottui temaattisen materiaalin käsittelyllään. Siinä missä 1800-luvun pianokonsertot olivat usein näyttämisenhaluisen mahtipontisia ja räiskyviä, on Schumann kirjoittanut jo vapaamuotoiseen ensimmäiseen osaan sydämen sulattavaa pehmeyttä, joka edustaa Eusebiusta, toista hänen alter egoistaan, vastakohtana intohimoisen ryskyvälle Florestanille. Pehmeys ei ole vain sivuteeman ”uhka”, vaan konserton kuluessa konfliktissa olevat puolet saavuttavat yhteiselon. Konserton sydämellisyyteen lienee vaikuttanut säveltäjän suhde vaimoonsa Claraan, joka kantaesitti konserton ja johon teos viittaa myös alun motiivillaan.
Gersteinin paikan päälle pääseminen oli ilo: hän soitti tyylikkäällä ja tunteikkaalla vaivattomuudella. Kadenssi ei ollut pelkkää teknistä tulitusta, vaan kokonaisvaltainen soolopiano-osa säestystekstuureineen. Orkesteriteosten välissä kuultiin etukäteen äänitetty kokoelma Claude Debussyn lyhyitä pianokappaleita ensimmäisen maailmansodan ajoilta: Pièce pour le vêtement du blessé oli affekteiltaan kiehtovan epämääräinen ”mainoskappaleeksi”, Berceuse héroïque hämärän vinksahtanut ”kehtolaulu”. Les soirs illuminés par l’ardeur du charbon sisälsi romantiikan miniatyyrien ”sanattoman laulun” henkeä. Élégie meni hujauksessa ohi, ja Étude retrouvée sulki soolo-ohjelman villin pursuavaan murtosointujen ilotulitukseen.
Santeri Kaipiainen
EDIT 14.5.2021 klo 15:02: otsikon ”poikkeuksellista” korvattu sanalla ”yllättävää”.
