
Romantiikka on Helsingin kaupunginorkesterin sointiytimessä, joten oli nautinnollista kuulla orkesterilta kokonaan romantikkosäveltäjille omistautunut konsertti – etenkin kun tänä päivänä suositaan ohjelmasuunnittelussa kontrasteja. Mielenkiintoa konserttiin toi se, että Dvořákilta ja Brahmsilta oli valittu hittien sijaan hieman vähemmän soitettua ohjelmistoa. Taustateemoina häälyivät säveltäjien välinen lämmin kollegasuhde sekä ajan musiikilliset polariteetit wagneriaanisen avantgarden ja klassistisen traditionalismin välillä. Säveltäjille nämä asiat eivät kuitenkaan olleet niin mustavalkoisia kuin heidän kannattajilleen.
Uransa lopulla Dvořák sävelsi Lisztin hengessä neljä sävelrunoa Karel Jaromír Erbenin balladeihin. Kyseisen folkloristi-kirjailija satuun Rusalka-oopperakin perustuu. HKO:lle tuttu kapellimestarikumppani Jun Märkl johti näistä varsin harvinaisista orkesteriteoksista järjestyksessä ensimmäisen, Vesimiehen (Vodník) op. 107. Se on romanttinen kauhutarina vedenhengestä, joka kaappaa nuoren naisen valtakuntaansa. Vaikka orkesterille vieras teos soi aavistuksen varoen, HKO virittätyi innokkaasti sadunkertojaksi ja Märkl muovaili tarinaa kiireettömästi. Vesimies on siitä erityinen sävelruno, että Dvořák pyrki kirjaimellisesti musiikillistamaan Erbenin runon säe säkeeltä. ”] Tässä hänen keinoinaan ovat tehokkaat teemat, kolmi-iskuisen motiivin vainoava käyttö ja laulavuus, jossa soittimet saavat suuhunsa pohjatekstin rytmin. Sävelmaalailua riitti mystisestä ja uhkaavasta vesimaailmasta sammakoiden kurnutukseen ja pelottavaan myrskyyn.
Rohkea veto olisi ollut tuoda konserttiin toinenkin Erben-sävelruno, mutta mukaan oli ymmärrettävästi otettu solistinumero. Dvořákin viulukonserton solistiksi saapui järjestyksessä edellisen, loppuvuonna 2015 käydyn Sibelius-kilvan voittaja, amerikkalais-kanadalainen Christel Lee, joka on voittonsa jälkeen konsertoinut Suomessa useasti. Viulukilpailussa Lee ihastutti tyylitietoisuudellaan, teknisellä vakuuttavuudellaan ja älykkäällä tulkitsijanasenteellaan, ja nämä ominaisuudet ovat yhä hänen vahvuuksiaan. Leellä on hienostunut, kimmeltävän fokusoitu viulusointi, ja Dvořákin konsertosta hän tarjosi intensiivisen, hallitulla tavalla särmikkään ja kirkkaan luennan. Vaikuttavaa oli huomata hänen altis vuorovaikutuksensa orkesterin kanssa sekä halunsa ottaa tulkinnallista vetovastuuta. Etenkin hidas osa oli prässsäämättömyydessään ja tyylikkydessään suurenmoinen. Esitystä vaivasi kuitenkin ilottomuus, ja vaikka Lee esiintyi järkähtämättömän keskittyneesti, puhtausongelmia oli yllättävän paljon. Ehkä tämän illan uusinnassa hän on vapautuneempi.
Märkl johti konserton varsin jähmeästi, ja teos tuntui paikoin ylipitkältä möhkäleeltä. Brahmsin ensimmäinen sinfonia käynnistyi saman uuvuttavan raskauden hengessä, kunnes jokin napsahti, HKO:n romattinen sointivoima pääsi oikeuksiinsa ja käynnistyi se alkemistinen prosessi, joka tekee suuren orkesteriteoksen esityksestä niin elämyksekkään. Kiinteä, voimaperäinen orkesterisointi syveni, alkoi kyteä, hehkua ja kipinöidä. Jos Dvořákin sävelrunossa puhaltimet olivat kerrontavastuussa, Brahms oli jousien näytöstä. Niiden sointimassa oli kuin öljymaalauksen maalipinta, jossa erilaiset tumman nyanssit elivät ja jalostuivat. Märklin ote kävi koko ajan joustavammaksi, ja sinfoniakeitoksesta alkoi tiivistyä esiin yhä hienosyisempiä aromeita kuljettaessa ankaran vaikeilun ja kaihon kautta valoon.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 17.1. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Jun Märkl
Christel Lee, viulu
Dvořák, Brahms
Istumapaikka: M-katsomo permannon etuosassa
Konsertti soitetaan uudelleen Musiikkitalossa tänään 18.1. klo 19 ja on kuunneltavissa verkkolähetyksenä helsinginkaupunginorkesteri.fi