Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri saivat levittäytyä koko fyysiseen ja taiteelliseen täysmittaansa, kun ne soittivat peräkkäisinä päivinä kaksi sinfonisen musiikin mammuttia samalta wieniläisen taiteen auringonlaskun ajalta.
Schönbergin sinfoninen runo Pelléas ja Mélisande (1903) ja Mahlerin yhdeksäs sinfonia (1909) ovat kuitenkin tekijöidensä elämässä vastakkaisia. Schönbergille myöhäisromanttinen monsteri oli nuoruuden umpikuja, jonka jälkeen oli pakko löytää jotain uutta. Mahlerin viimeinen sinfonia taas oli taiteen summaus ja hyvästijättö.
Schönbergin 45-minuuttinen teos tuntuu melkein kestoaan pidemmältä, sillä se on pakattu täyteen tiheää tekstuuria. Vaikutelma on paikoitellen melkein staattinen, vaikka orkesteri möyrii koko ajan täynnä wagneriaanisesti luikertelevia johtoaiheita ja pakahduttavaa ilmaisuhalua.
Maeterlickin näytelmä on saanut aivan toisenlaisen, jännitteisen ja ylikypsän säveltulkinnan kuin Debussyn hämyisässä oopperassa tai Sibeliuksen näytelmämusiikissa, joka kuultiin RSO:n konsertin alkunumerona.
Kapellimestari Dima Slobodeniouk tarttui härkää sarvista eikä sievistellyt teosta. Hän sai RSO:n soittamaan romanttisen laveasti – mikä ei ole aina sen vahvuus. Samalla Slobodeniouk piti rakenteet koossa niin, ettei teos jäänyt vellomaan, vaan linjoilla oli suunta ja tunnelmilla draamallinen sisältö.
Vertailun vuoksi ei voinut olla seuraavana päivänä HKO:n konsertissa toteamatta, miten paljon ekonomisemmin ja läpikuultavammin Mahler käyttää samankokoista suurorkesteriaan. Paikoin hän tekee melkein kamarimusiikkia, antaen jokaiselle soittimelle puhuttelevan roolin ja asettaen korkeimpia ja matalimpia ääniä vastakkain.
Yhdeksännen sinfonian jäähyväisluonne on antanut sytykkeen hyvinkin romanttisille tulkinnoille, joissa säveltäjän sairaus ja perheongelmat ovat kuultavilla, ja loppuagadion kauneudesta puristetaan kaikki irti. Toisaalta sen hajoavat tekstuurit ja vääristyneet tanssit ovat innostaneet myös moderneihin näkemyksiin, joissa koko vanha maailma tuntuu lahoavan ja romahtavan.
Susanna Mälkki ei tulkinnassaan asettunut kumpaakaan ääripäähän, vaan hän teki siitä kirkastunutta ja jäntevää sinfonista kerrontaa. Tapa, jolla hän balansoi tekstuuria, löysi koko ajan uusia yksityiskohtia mutta samalla loi virtaavan flown, oli mestarillinen.
Ensimmäisen osan muistelevissa valssifragmenteissa Mälkki ei korostanut niinkään nostalgiaa vaan puhtautta ja sävykkyyttä, ja vastakohta tuhoavien voimien kanssa – unelmien romahtamiset, mudassa möyrimiset, patarummun ja pasuunoiden kohtalonaiheet – rakentui dramaattisesti. Toisen osan Ländler soi terävin alleviivauksin, eikä parodisuus vienyt koko tilaa periwieniläiseltä gemütlich-tunnelmalta.
Scherzoon Mälkki otti huipputempon, ja HKO todisti virtuoosikykynsä pieniä rakoiluja lukuun ottamatta. Vaikka kiito oli maanista, siinä ei korostunut hätääntyneisyys, jota joissakin tulkinnoissa alleviivataan. Silti teho oli taattu, ja temposta huolimatta Mälkki säilytti joka hetki kontrollin. Finaalin suuri jousiteema olisi voinut laulaa hehkuvamminkin, mutta lopun kapellimestari hiljensi musiikin vaikuttavasti niin, että se melkein kuoli pois.
RSO:n konsertissa kuultiin myös kantaesitys, Perttu Haapasen huilukonsertto. Sen visertelyissä, nopeassa kuvioinnissa ja hengitystä korostavissa taitteissa orkesterin soolohuilisti Yuki Koyama sai todistaa kaikki virtuoosin kykynsä.
En heti päässyt sisään orkesterin toisteiseen, joskus jopa mekaanisesti asioita pyörittelevään osuuteen. Sitten kun mukaan hiipi mikrointervalleja, sointi jo rikastui. Lyömäsoittimia Haapanen on käyttänyt mielikuvituksekkaasti, ottaen mukaan vinkuvia leluja, pillejä, vanhan kirjoituskoneen ja porakoneen.
Tämä kaikki säilyi kuitenkin yllättävän hillityissä puitteissa. Elävästi pyrähtelevän solistin ja ritualistisen orkesterin välillä syntyi toimiva jännite.
Harri Kuusisaari
