Hampaat kalisevat ja lumi narskuu riitasointisessa, hälypitoisessa sävelkuvassa, joka voisi hyvin olla modernia musiikkia. Mutta ei: kyseessä on tuttuakin tutumpi Vivaldin Vuodenajat. Vaatii muusikoilta rohkeaa heittäytymistä, jotta sen aikanaan radikaali kuvausvoima pääsee esiin koko hätkähdyttävyydessään ja sysää sivuun klassikon turvallisuuden.
Näin tapahtui Suomalaisen barokkiorkesterin ja loistavan viulusolistin Sergei Malovin perjantaisessa esityksessä Ritarihuoneella. Malovissa on annos paganinimaista velhoutta.Hän on huikea sävelmaalari, jonka tulkinnassa tuli esiin myös elämänkierron ja luonnon raadollisuus. Hurtti huumori ja pittoreski maalauksellisuus kävivät käsi kädessä.
Esityksessä oli teatterimaista imua: jokainen affekti ja realistinen kuvaelma vietiin äärimmilleen. Silti soitto ei mennyt temppuiluksi, kuten tässä tyylissä usein menee.
Malov käsitteli tempoa vapaasti: paikoin tuntui, kun olisi oltu improvisaation äärellä. Silti septeton mittaan kutistettu Suomalainen barokkiorkesteri seurasi häntä hämmästyttävän yhtenäisesti ja reaktioherkästi. Jokaisen muusikon panos tuli selkeästi esiin. Cembalisti Petteri Pitko nivoi usein osia yhteen tyylikkäin improvisatorisin silloin.
Konsertissa Vuodenajat kehysti ohjelmaa, ja väliin oli ripoteltu Vivaldin jousisinfonioita sekä hänen ja Nikolai Porporan sellokonsertot. Ne Malov soitti viola de spallalla, barokin aikana suositulla mutta sittemmin unohtuneella alttoviulun ja sellon välimuodolla, jonka uudelleen eloon herättämisen hän on ottanut missiokseen.
”Olkapääsello” soi hänen käsissään notkeasti ja lämpimästi. Taiturikuviot ja melodiset linjat piirtyivät selkeämmin kuin mitä sellolla juurikaan kuulee, mutta silti mukana oli myös soinnin syvää hohdetta. Porpora on tunnettu lähinnä oopperoidensa virtuoosiaarioista, mutta hauskasti koikkelehtiva, napolilaisen rempseä konsertto osoitti, että hänestä oli muuhunkin.
Vivaldin kaksi jousisinfoniaa olivat täynnä oopperamaista ilmeikkyyttä ja virtuositeettia. Täysi ritarihuoneellinen yleisöä sai nauttia raikkaasta ja vetävästä barokki-ilottelusta.
Harri Kuusisaari
