Radion sinfoniaorkesterille ei kevään kunniaksi riittänyt yksi tähti, vaan eilisessä konsertissa herkuteltiin sekä Sebastian Fagerlundin uudella orkesteriteoksella että pianokomeetta Daniil Trifonovin vierailulla. 26-vuotias pianisti on jo kulttimaineessa, ja Fagerlund on puolestaan pompannut Suomen tämän hetken kuumimmaksi säveltäjänimeksi. Kummankaan kohdalla menestyksessä ei ole kyse tyhjästä hypestä.
Fagerlundin orkesteriteoksista on kovaa vauhtia tulossa uuden suomalaisen musiikin klassikoita. Nyt Hannu Linnun johdolla kantaesitetty Drifts on löyhää jatkoa Stoneworkille (2015), ja vuoden päästä esitetään orkesteritrilogian kolmas osa. Driftsin laajempi ympäristö tekee siitä eräänlaisen hitaan osan, ja vaikka sillä on pituutta vain runsas kymmenen minuuttia, se kääntelehtii ja jännitteistyy monumentaaliseksi.
Fagerlundilla on erinomaisesti hyppysissään orkesterisäveltämisen laajakaarteinen hengitys, mikä lienee myös hänen kansainvälisen menestyksensä avaintekijöitä. Nyt tuo hengitys oli Fagerlundin viimeaikaisia orkesteriteoksia hitaampaa, syvemmältä keuhkoista ammentavaa. Kiihkeästi kieppuvaan Stoneworkiin verrattuna Driftsiä hallitsee tumma jylhyys ja avaruus, jolle pohjan luo mutaisena hiipivä pianon ja kontrabassojen avaus. Alkuvoimaisuus kiehtoo Fagerlundia: Stoneworkin ja esimerkiksi fagottikonsertto Manan shamanistisuuden jälkeen ytimessä olivat nyt luonnonvoimat. ”] Driftsin nimi on onnistunut: monikolliset liikesanat ovat nykyään tyypillisiä sävellysten otsikoissa, mutta tässä on löydetty osuvan monimerkityksellinen sana, joka antaa suuntaa sävellyksessä möyryäville voimille: ”drift” voi viitata merellä ajelehtimiseen, lentohiekkaan, lumen kinostumiseen, kiven sortumiin, eläinparviin, ajautumisiin. Myös Stoneworkissa ja esimerkiksi Isolassa kuuluivat vesi- ja kivielementit.
Fagerlund hallitsee myöhäisromanttishenkisin opein suuren orkesterin sointipyörteen. Teos ehtii huipentua kouraisevan suurieleisesti, ja kirkkaina liukuvat, pitkät jousilinjat kurkottavat jonnekin kauemmas – niissä on epäilemättä uutuusooppera Höstsonatenin kaikuja. Kylmän kirkkaasti pärskähtelevät ja kesyttömättömästi pulseeraavat jaksot on juurrutettu itämerelliseen, aavaan perustaan. Orkesteritekstuurin heittelehtimisessä on mainingin kaltaista raskasta patoamattomuutta, mutta teos ei suinkaan ole tuuliajolla, vaan uhoaa omaa pitelemätöntä voimaansa. RSO:n esityksessä viiltävän kaunis, karu suuruus korostui, vaikka mukana olisi voinut olla myös romanttisempia ja mystisempiä sävyjä alun esitysmerkinnän largo misterioso mukaan. Vaikka Fagerlund on korostanut triptyykin osien itsenäisyyttä, Drifts tuntuu osalta kokonaisuutta. Sen loppukin on kuin aalto, joka huuhtoutuu pois ja saa odottamaan jatkoa.
Daniil Trifonov on iän karttuessa rauhoittunut ja kypsynyt, muttei kesyyntynyt. Eilistä esiintymistä hallitsi vastaansanomaton näkemyksen varmuus vailla minkäänlaista erikoisuuden tavoittelua. Trifonov täyttyy musiikilla ja säteilee sitä ulospäin kuin valoa, tulee yhdeksi musiikin kanssa. Intensiivisyydestään huolimatta pianisti on aina väistänyt stereotypian nuoresta sankarisolistista. Hänen rävähtämätön musiikillinen itsevarmuutensa ei ole muskelien pullistelua tai tunteiden pumppaamista. Loppuvuonna 2013 hän soitti RSO:n solistina Rahmaninovia kolibrimaisesti ilmaa viiltäen, ja edelleen sätkähtelevyys ja lasermaiset staccatot kuuluvat soittotapaan. Trifonov ei kuitenkaan nyt ylikorostanut mitään, ja soitosta hohkasi maaginen ajattelun taito.
Ravelin pienimuotoinen G-duuri-konsertto tuntui laimealta ohjelmistovalinnalta, mutta Trifonov teki siitä omannäköisensä, eikä klassisia suurkonserttoja tullut ikävä. Hidas osa oli mykistävä. Jos solisti tekee musiikista tunnistamatonta, kyse on yleensä egoistisesta tunkeilemisesta. Trifonovin kohdalla tapahtui jonkinlainen transsinomainen sulautumisliike. Hän kellui musiikissa lapsenkaltaisesti, säveliä hengittäen, kieltäytyen melodialinjasta. Hän ei antanut minkään musiikillisen elementin provosoida itseään ulos hiljentyneisyydestä. Ihme kyllä tuloksena ei ollut totaalinen sisäänpäinkääntyminen, vaan Trifonov tuntui säveltävän musiikkia nyt-hetkessä juuri meille.
Lapsenomainen säkenöinti ja leikkisyys hallitsi Linnun, RSO:n ja Trifonovin Ravel-esitystä ylipäätään, rehevä jazzirrottelu oli jätetty pois. Trifonov hamuaa äärimmäisyyksiin: lyyrisissä kohdissa hän pysäytti ajan, liikkuvissa kohdissa vei säädöt huippunopeiksi orkesterin puhaltajien pinnistellessä perässä. Kuitenkin kaikki palveli tulkintaa, vaikka irtonainen liukkaus välillä erotti musiikin maadoituksestaan.
Encorena Debussyn Reflets dans l’eau laajeni pianokappaleesta kokonaiseksi sointirunoksi, jota Trifonov muovaili pienin hipauksin ennakkoluulottoman vapaasti.
Myöhäisillan kamarimusiikissa Trifonov palasi Bösendorferinsa ääreen, nyt arkivaatteissa. Kumarrellessaan hän tekee vaatimattoman ja ujonkin vaikutelman. Valikoima Shostakovitshin preludeita ja fuugia täydensi ranskalaista ohjelmaa klassistisella jyhkeydellä kertoen Trifonovin taidosta valita jokaiselle kappaleelle omanlainen sointikaraktääri. Samalla hän antoi kaivattuja näytteitä kuumeisuudestaan, jolla ei ollut halunnut tukkia Ravelin impressionismia.
Nielsenin neljäs, ”Sammumaton” sinfonia jäi välisoittomaiseksi lepohetkeksi Trifonovin myöhäissooloja odotellessa. Nielsenin vitalistinen energiamusiikki on Linnulle sopivaa maastoa, ja hän oli liikkeellä leveällä pensselillä RSO:n säteillessä pidäkkeetöntä valoisuutta.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 5.5. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu
Daniil Trifonov, piano
Fagerlund, Ravel, Nielsen
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskiosassa
Konsertti uusitaan poikkeuksellisesti tänään lauantaina Musiikkitalossa klo 16.15.
