Tapiola Sinfonietta juhli perjantaina kolmekymppisiään suomalaisen musiikin voimin, mutta parin päivän kuluttua Sellosalissa, orkesterin kamarimusiikkisarjan konsertissa lennähdettiin Ranskaan. Oboisti Anni Haapaniemi oli ottanut mukaansa fagotisti Jaakko Luoman ja pianisti Irina Zahharenkovan ja suunnitellut ranskalaisella puhallinmusiikilla ilakoivan ohjelman.
Puupuhaltimet olivat näyttävässä roolissa etenkin 1900-luvun alun ranskalaisessa musiikissa. Kaksoisruokolehdykkäsoittimien persoonallinen sointi, niiden nenäkkyyden ja haikean laulavuuden omaperäinen yhdistelmä istui täydellisesti Les six -säveltäjien uusklassistiseen, jazzilla flirttailevaan avantgardeen, mutta myös Camille Saint-Saëns sävelsi sonaatteja useille puhaltimille. Nyt kuultiin fagottisonaatti, jonka eleganttiin klassisromanttisuuteen Jaakko Luoma ja Irina Zahharenkova suhtautuivat kauniin ilmavasti.
Kun Zahharenkova myös tarjoili soolonumerona Jean-Philippe Rameaun a-molli-sarjan, oli helppo aistia jatkumontunne: kuinka ranskalaisessa musiikissa, toisella tapaa kuin millään muulla kulttuurialueella, on barokista 1900-luvulle saakka vaikuttanut jonkinlainen yhtenäinen väriherkkyys ja klassillinen, aistikas läpikuultavuus. ”]
Cembaloon perehtynyt Zahharenkova oli ottanut Rameaun omakseen vangitsevalla tavalla. Hän oli tietoinen kappaleiden alkuperäisestä identiteetistä ja ripotteli mukaan cembalistista napakkaa artikulaatiota, mutta ennen kaikkea tämä tietoisuus vaikutti antaneen hänelle täydellisen vapautuneisuuden. Hän lähestulkoon sovitti cembalokappaleita pianolle laventamalla, irrottelemalla, suitsimatta tunteita. Hän jätti väliin sarjan toiseksi viimeisen karakteriosan ja teki päätösnumerona toimivista gavottivariaatioista huumaavasti kasvavan finaalin. Assosiaatio Francis Poulencin ja kumppaneiden jazzahtavuuteen syntyi nopeasti.
Iltapäivän huippuhetket syntyivät Zahharenkovan ja Anni Haapaniemen yhteistyönä. Kun Haapaniemen äärimmäisen tunteikas ja keskittynyt, ihon alle käyvä soitto kohtasi Zahharenkovan voimallisuuden Poulencin oboesonaatissa, tuloksena oli taianomaista kauneutta. Suuria tunteita ei sivuutettu säveltäjään usein yhdistettävällä asiallisuudella. Sonaatissa kaksi nostalgisesti virittynyttä hidasta osaa ympäröi siron rämäpäistä scherzoa, johon Haapaniemi toi lämpöistä klovneriaa.
Pianistina ja kapellimestarina parhaiten tunnetun André Previnin trio oboelle, fagotille ja pianolle (1994) kulkee tiiviisti Poulencin ilkikurisissa, unelmoivissa ja jazzaavissa jalanjäljissä mutta amerikkalaisen objektiivisuuden leudontamana. Piano on teoksen moottori, kuten pianisti-säveltäjältä voi odottaakin, ja tämän roolin Zahharenkova otti innostavasti. Puhaltimet tyytyivät neutraalimpaan reipashenkisyyteen. Rempseä kappale pulppuili napakasti.
Päätösteoksena oli Poulencin trio samalle kokoonpanolle. Se on hykerryttävä paketti, jossa elämänilo, filosofiset paljastukset ja sydäntäsärkevä haikeus kuplivat yhtenä vastustamattomana kudelmana. Nyt Zahharenkova valitsi pehmeämmän kosketuksen ja vetäytyi taustalle antaen Haapaniemen ja Luoman loistaa. Irtonaisuuden ja hypertäsmällisyyden sijaan he nostivat prioriteetikseen vuolaan intohimoisuuden kiitäen kappaleen pinnalla säkenöivästi.
Auli Särkiö-Pitkänen
Sellosali 11.3. klo 15
Tapiola Sinfoniettan Hetkiä-kamarimusiikkisarja: À la France
Anni Haapaniemi, oboe
Jaakko Luoma, fagotti
Irina Zahharenkova, piano
Poulenc, Rameau, Previn, Saint-Saëns
