Richard Straussin ja Jean Sibeliuksen säveltäjänpoluissa oli paljon yhtäläisyyksiä: molemmat luovivat suurimuotoisen orkesterimusiikin avulla yli myöhäisromantiikan ja modernismin murroskohdasta. Siksi nuoren Straussin sävelrunon Kuolema ja kirkastus sekä Sibeliuksen viimeisen, seitsemännen sinfonian yhdistäminen Radion sinfoniaorkesterin perjantaikonsertissa oli mainio valinta. Ihmistä ja maailmaa syväluodaten kaareutuvat, parikymmenminuuttisinakin monumentaaliset teokset kehystivät iltaa sykähdyttävästi. Keskellä hiljennyttiin Toru Takemitsun musiikissa. Vastakohta vuonna 1996 kuolleen japanilaissäveltäjän staattisen zen-hengen ja vanhempien kollegoiden symbolistisen maailmaasyleilevyyden välillä tuntui paperilla suurelta, mutta musiikin keskellä kaikkia teoksia yhdisti toisiinsa unenomaisuus ja henkiset kehityskulut.
Oli suuri sääli, että Pohjoismaissa hienoa uraa tekevä kapellimestari Eva Ollikainen oli joutunut peruuttamaan tulonsa. Pari viikkoa sitten hän oli sairastumisen vuoksi perunut esiintymisensä myös Jyväskylä Sinfonian edessä. Nyt paikkaajaksi saapunut Oulu Sinfonian ylikapellimestari Johannes Gustavsson hoiti konsertin joka tapauksessa mallikkaasti.
Straussin Kuolema ja kirkastus henkäili ilmavana ja punoutui intensiivisesti kuolevan viimeisiksi silmänräpäyksiksi. RSO soi verraten ohuesti, mutta sen selkeä, eritelty ilme piirsi väkevästi esiin tiedottomuuden rajalla käytävän kamppailun, jossa ihminen päästää irti entisestä ja löytää kirkastumisen. Ei kovin kaukana itämaisesta filosofiasta.
Takemitsu loi omaperäisen synteesin länsimaisesta modernismista ja japanilaisesta traditiosta. Hänen sävellyksensä on muovailtu ikään kuin yhdestä ja samasta usvaisesta sointimateriasta, jossa häilyvät impressionismin ja Wienin toisen koulukunnan kaiut. Musiikki kurottuu puhuttelemaan, mutta pakenee kuitenkin harson taakse, kuin keskittynyt mieli, joka ei anna ärsykkeiden vavisuttaa rentouttaan. Henkistä maailmaa heijastellaan veden tai ilman liikkeitä muistuttavin hitain prosessein. Intiimi, siro kitara jos mikä sopii tällaiseen maailmaan.
Kitaraconcertino To the Edge of Dreamin (1983) höyhenenkevyesti artikuloitu maailma soi RSO:n käsissä ihastuttavan läpikuultavana. Timo Korhonen meditoi kitarallaan kalligrafisin kuvioin, jotka saivat taustavärinsä orkesterin vilpoisista soinneista. Kappaleen lopussa kitara havahtuu uudenlaiseen aktiivisuuteen, jossa tuntuu odotusta ja uteliaisuutta. Viimeisissä soinnuissa on kauas täyhyävää kysyvyyttä, kuin unen rajalta löytyvä valaistumisen hetki.
Takemitsun Spectral Canticle -teoksessa (1995) Korhosen seuraan liittyi nuori viulutaituri Kasmir Uusitupa. Jos To the Edge of Dream leijui mielen syvimmissä kerroksissa, Spectral Canticle on lähempänä valvetajuntaa terävämmässä värityksessään ja ykstyiskohtaisuudessaan. Korhonen omaksuikin rapsakamman otteen kitarallaan, joskin kitara jää teoksessa helposti viulustemman säestäjäksi. Uusitupa soitti osuutensa ihailtavan herkästi säilyttäen tasapainon eteerisyyden ja ylös kurottavan tunteikkuuden välillä. Käsiohjelmassa Spectral Canticle oli käännetty ”spektriseksi kappaleeksi”, mutta Emily Dickinsonin runosta peräisin oleva, heinäsirkkojen ääneen viittaava ilmaisu tarkoittaa pikemminkin aavemaista laulua. Orkesterin akvarellimainen pinta onkin sävytetty henkiolentojen kummittelulla, glissandoilla ja karheilla värinöillä.
Sibeliuksen seitsemännen sinfonian voi myös kokea spirituaalisena matkana valaistumiseen. Yksiosaisessa orgaanisuudessaan se kehkeytyy kuin elämää suurempi henkinen oivallus. Gustafssonin ja RSO:n esitykseen olisi kaivannut lisää painokkuutta ja pakottavuutta, mutta heleän mystinen sävy ja kimmoisa artikulointi saivat sinfonian liitämään valoisana.
Myös konsertin jälkeinen kamarimusiikkipala ansaitsee erityismaininnan hyvästä ohjelmastaan. Tällaisena konserttielämyksen rikastajana Myöhäisillan kamarimusiikki on loistava konsepti. Harpisti Sivan Magen soitti vaikuttavasti Takemitsun aikalaisen, ranskalaistuneen Yoshihisa Tairan Sublimationin, jossa äärimmäisyydet sublimoituvat aineettomiksi huiluääniksi, sekä pianisti-säveltäjä Pierre Sancanin uusklassistisen taiturikappaleen Teema ja variaatiot. Mukaan liittyivät huilisti Kaisa Kortelainen ja alttoviulisti Ezra Woo, ja yleisö sai kuulla vielä yhden Takemitsun teoksen, niin ikään Emily Dickinsonin runosta innoittuneen And then I knew ’twas wind (1992), jossa harpun ympärillä liikehtivät, materiaaliltaan erilaiset soittimet koskettelevat luonnon pieniä muutoksia.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 2.2. klo 19
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Johannes Gustavsson
Timo Korhonen, kitara
Kasmir Uusitupa, viulu
Strauss, Takemitsu, Sibelius
Istumapaikka: S-katsomo permannon keskellä
