Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän konsertti oli kolmituntinen järkäle, mutta sisältö oli niin kiinnostavaa, ettei pituutta voinut valittaa. Suomen musiikin historian ensimmäinen suuren luokan teos, Sibeliuksen Kullervo sai seurakseen Lotta Wennäkosken ja Magnus Lindbergin jännittävät uutuudet, eivätkä orkesteri ja kapellimestari Hannu Lintu menneet kertaakaan maitohapoille hurjassa työrupeamassa.
Vaikka ohjelma oli muotoiltu Suomi100-teeman mukaisesti, ja myös uutuusteokset ottivat tilaisuuden luonteen huomioon, mitään kansallisen pönötyksen tuntua ei ollut.
Päivän huipennukseksi muodostui Lindbergin Tempus fugit. Otsikko tarkoittaa pakenevaa aikaa, ja mestari katsoo teoksessa sekä taakse että eteenpäin. Tuotannon tunteva voi pongata elementtejä Lindbergin ja RSO:n aiemmasta yhteistyöstä, ja säveltäjä on käyttänyt vanhoja tietokoneita sävelmateriaalin analysoinnissa.
Ajan kerrostumien sekä tuttujen ja uusien asioiden yhtäaikainen olemassaolo vei kuitenkin niin vangitsevaan ja moneen suuntaan katsovaan tilaan, että mistään nostalgiatripistä ei ollut tietoakaan. Kyse oli siitä ”ajan pallonmuotoisuudesta”, josta puhuttiin myös teoksen ennakkoesittelyssä viime Rondossa.
Lindberg on käyttänyt sävellystyöhön normaalia enemmän aikaa, koska hän halusi luoda itselleen materiaalia aiempaa funktionaalisempien harmonioiden etsimiseen. Tässä hän onkin onnistunut, sillä musiikki soi rikkaammin ja myös hitaammissa tempoissa syvemmin ja tilamaisemmin kuin ennen.
Joskus tuli mieleen, että miten Lindberg voikaan tehdä näin romanttisen kauniisti soivaa musiikkia – joka kylläkin seuraavassa hetkessä taas kimpoaa muihin avaruuksiin. Silti kyse ei ole siitä, että hän säveltäisi perinteisemmin ja tonaalisemmin vaan juuri soinnunkäytön orgaanisuudesta, joka mahdollistaa sitkeämmät harmoniset prosessit.
Hänen musiikilleen on usein ollut ominaista nopeasti vipeltävän pintakerroksen ja hitaammin liikkuvan pohjan välinen jännite, mutta nyt tämä polariteetti on hitsautunut enemmän yhteen, vaikka noita elementtejä – virtuoosinen koskenlasku ja jylhät kalliot – onkin mukana.
Halusipa tai ei, mieleen tuli usein Sibelius, erityisesti seitsemäs sinfonia, jonka alun nousevan asteikkokuvion kaltainen aihe on myös Tenpus fugitin yhtenä perustana – samoin kuin tapa kasvattaa aiheista metamorfooseja niin, että geneettinen pohja säilyy.
Asteikkokuvion lisäksi toinen merkittävä motiivi teoksessa on fanfaariaihe, kolme lyhyttä ja yksi pidempi sävel, joka on hyvinkin tuttu Lindbergin aiemmista teoksista.
Teoksessa voi hahmottaa neljä jaksoa, ja peruselementit tulevat esiin jo alussa. Sointi on muhkea, eikä säveltäjä aina tarvitse liike-energiaa jännitteen ylläpitämiseksi, vaan sitä löytyy myös syvyyssuunnassa. Silti mukana on myös entisenlaista rinta rottingilla -meininkiä itsevarmoine aksentteineen ja fanfaareineen.
Erityisen jännittävä on celestan aloittama toinen jakso, jossa säveltäjä levittää soinnillisen paletin jonkinlaiseksi tähtikirkkaaksi yöksi, jossa valon pyrähdykset kimpoilevat. Aiheet liikkuvat eri soitinryhmillä tihein tai laveammin asetelmin, ja musiikki velloo myös tilallisesti. Tämä on todella uudenlaista Lindbergiä.
Pianosoolo tuo heti mieleen säveltäjän pianokonserttojen Ravel-tyyppisen ilmaisun, ja sitä seuraava puhaltimien ja harpun pastoraalinen taite on mieleenpainuvan kaunis. Majesteettiset huipennukset seuraavat toisiaan nopean välkkeen siivittämänä, kunnes vähän enne loppua kullaan assosiaatio Musorgskin Kiovan suuren porttiin. Teos ei kuitenkaan pääty herooisesti vaan haipuu pois – sibeliaanisesti?
Tepus fugit täyttää suuren taiteen kriteerin: se tarjoaa mukaansatempaavaa kuultavaa mutta sisältää myös niin monia tasoja, ettei se tyhjene kerralla. Toivottavasti uudet mahdollisuudet tulevat pian.
Konsertin aloittanut Lotta Wennäkosken Uniin asti on tehty mieskuorolle ja orkesterille, ja se käsittää rakkausaiheisia runoja suomeksi, ruotsiksi ja saameksi. Heti alussa säveltäjä yllättää: ei kuullakaan lyyrisiä tutkielmia vaan raisua ja rehvakasta menoa Olli Heikkosen runoon: ”Sinä joka isket / kipinöitä pimeään / topaasien hehkua / rubiinien välkettä…
Orkesterin briljantit repliikit kuvastavat runon mahtipontista tunnelmaa. Aivan vastakkainen taas on toinen osa, Luovutat jasmiininkukkia Salla Susiluodon tekstiin. Sen vie unen ja hämärän maille, aavistuksiin, joita ei uskalleta sanoa ääneen. Siksi kuoron laulukin on paikoin hiljaista muminaa. Se varmaan oli tarkoitus, mutta teksti nennä edessä oli välttämätön saadakseen sanoista selvää. Sama koski koko teosta.
Sanit Nils-Aslak Valkeapään tekstiin muistuttaa lähinnä loitsua, kun taas Claes Andersonin Etydi Suvituulelle vie taas lyyrisempiin tunnelmin. Teoksen päättää Villi vauhdikas ja humoristinen säveltulkinta suomalaisesta kansanrunosta Kiitä sulho lykkäsi.
Wennäkoski oli löytänyt niin rakkaudesta kuin suomalaisesta mentaliteetista rikkaan paletin, mutta lyyrisemmät kuvailut jäivät vähän hailakoiksi. Polyteknikkojen kuoro oli teki kiitettävän työn, mutta enemmän tekstilähtöistä selkeyttä laulu olisi vaatinut.
Sibeliuksen Kullervo-sinfonian väkevä esitys päätti illan arvoisellaan tavalla. Viime talvena Tero Saarisen balettiversiossa Lintu tulkitse sen vielä dramaattisemmin, mutta nyt mukana oli pitkäjänteistä sinfonista kerrontaa ja alistuneitakin sävyjä. Kapellimestari levitti teoksen uljaan traagiseksi freskoksi, jossa inhimillisillä yksityiskohdilla oli aikaa elää. Tempot olivat paikoin hitaat mutta täysin oikean tuntuiset.
Solistit Nina Keitel ja Tuomas Pursio oli sijoitettu taakse kuoron kanssa, mikä vaikeutti heidän kuulemistaan. Sisaren ja Kullervon valituksissa molemmat kuitenkin ottivat tragiikastaan kaiken irti. Polyteknikkojen kuoroa oli vahvistettu Eesti Rahvusmeeskoorilla, ja kerronnan sointivoima ja empatia saivat ihon kananlihalle.
Lopuksi juhlatunnelman kruunasi Sibeliuksen Finlandia.
Harri Kuusisaari
