Kansallisten teemojen, juhlavuosien tai suurmiesten muistamiseksi tehdyt oopperat ovat harvoin suuria taideteoksia, ja se pätee myös kansalaissota-aiheiseen Veljeni vartijaan. Tampereella nähtiin sujuva, tapahtumantäyteinen esitys, joka ei koskettanut.
Tampereen Kalevankankaalla on menossa verinen taistelu, joka tuodaan esiin perinteisenä sotaspektaakkelina pamahduksineen ja vähähdyksineen. Mutta mitä tapahtuu heti sen jälkeen – yksi pariskunta harrastaa seksiä, ja musiikissa soi remakka rallatus. Lopussa yhtä punaista ollaan teloittamassa vankileirillä, mutta tulee mutkia matkaan, kun teloittaja ei osaa käyttää pistoolia. Uhri neuvoo – ja pam.
Tuomas Parkkisen kirjoittamassa ja Olli Kortekankaan säveltämässä Veljeni vartijassa on yllättävän paljon kevennettyjä ja koomisia leikkauksia vakavaan aiheeseen. Veljessodan kauhuja maustetaan vetävin jazzrytmein ja juohevin dialogein, ja tekstiä, henkilöitä ja tapahtumia on runsaasti – aina oopperassa pakollista rakkauden kolmiodraamaa myöten.
Mietin esityksen aikana, miksi tekijät ovat päätyneet tällaiseen tyylien keitokseen ja hyppelehtivään action-vyörytykseen sen sijaan että olisivat keskittyneet perhedraaman polttopisteeseen, eli siihen, kun tytär ja veli ajautuvat veljessodassa toisiaan vastaan.
Näyttävyyttä esityksessä kyllä on, ja huumorin lomittaminen draamaan on vanha keino –Shostakovitshilla on vastaavaa parodiaa. Mutta ei kai tämä kaikki ollut yritystä keventää oopperaa ja varmistaa, ettei yleisöllä ole tylsää? Ruumiita esityksessä kyllä tulee, ja vastapuolen ihmisiä lahdataan mitättömästäkin syystä, mutta ooppera olisi taidemuotona antanut mahdollisuuden nostaa tämä kaikki yleisemmälle ja syvemmälle tasolle.
Teoksen alkupuoli menee tarinan pohjustamiseen – rakkaus herää elokuvateatterissa, häitä juhlitaan jne. Siitä huolimatta perusasia jää puolitiehen: ei oikein käy ilmi, miksi tytär Amanda luisuu punaisten puolelle ja saa aikaan railon perheessä. Työväestön katkeruuden kulminoituminen tulee esiin kuoroissa, ja samoin valkoisten puolella joukossa tyhmyys tiivistyy. Yksilöjen motivaatiot jäävät hämärämmiksi.
Lopussa poika Eemil tulee hulluksi syyllisyydestä, kun on ampunut oman isänsä, mutta simsalabim kaikki kääntyykin sovinnoksi. Mitä perusteita sille oli? Amandan pettänyt ystävä Serafiina kuolee, mutta ehtii synnyttää lapsen, jonka pitäisi symboloida uutta eheytyvää Suomea. Se oli tarkoitettu kyynelkanavat avaavaksi, mutta jostain syystä en liikuttunut yhtään. Puuttui kohottavuutta ja kouraisevuutta, jäi laskelmoitu maku.
Kortekangas käsittelee aikatasoja keskitetymmin Isän tyttö -oopperassaan. Syykin lienee selvä: Michael Baranin libretto antaa siihen motivaation, vaikka aihe onkin paljon tavallisempi, ilman spektaakkelia. Parkkisen libretossa on liikaa tavaraa, ja se leviää episodimaisesti niin, että säveltäjän mahdollisuus nostaa musiikkia kapenee.
Veljeni vartijassa Kortekangas käyttää kyllä arsenaaliaan erittäin ammattitaitoisesti: on työväenlauluja, jazzia, myöhäisromantiikkaa ja kannattelua tonaalisin jännittein. On kaunis a cappella -kuoro tuomiokirkossa, rikas kudelma ensemblejä, kuoron teatterillista käyttöä. Assosiaatioita riittää Aulis Sallisesta Giuseppe Verdiin (pakolaisten kuoro – Nabuccon orjien kuoro). En silti löydä partituurista sellaista draamallista dynamoa, joka sitoisi kaiken yhteen ja nousisi tekstiä suuremmaksi.
Luettuna libretto voi tuntua paremmalta kuin oopperakokonaisuudessa. Pyrkimyksenä on selvästi ollut ottaa kansalaissodan tapahtumiin tasapuolinen näkökulma, ilman sankareita. Aggressiot tuntuvat syttyvän kuulopuheiden, epäluulojen tai vain kohtalon voimasta. Parkkisen henkilögalleria on rikas, joskin monet saavat tilaa vain pikaisiin näyttäytymisiin.
Esimerkiksi Virpi Räisäsen esittämä Hanna Waltz, kansankiihottajan ja eri puolilla liihottavan mustan enkelin yhdistelmä on symbolisuudessaan erikoinen, kun muut hahmot ovat realistisia. Räisäsellä on roolini vaadittavat koloratuurit, mutta äänen voima tai oikeammin resonanssi ei oikein riittänyt suureen saliin.
Perheen isä, Johannes Rossi on hahmoista parhaiten piirretty. Hän on pasifisti ja yrittää kasvattaa lapsensakin aatteeseen – mutta pettyy. Hän hylkää tyttärensä mutta joutuu lopulta poikansa ampumaksi. Juha Kotilainen esittää roolia karismaattisesti ja uljaalla äänellä Päivi Nisulan kapinallinen ja pahansuinen sisäkkö Rauha on toinen herkkukaraktääri.
Ville Rusasen Eemil on hyvän pojan perikuva, jonka sotahulluus valkoisten rivistössä saa pauloihinsa. Ääni soi uljaasti ja uhoa täynnä, ja hänen vikansa ei ole, että lopussa hahmo jotenkin unohtuu hulluutensa jälkeen.
Tuuli Takalan Amanda säihkyy vokaalisesti: sopraano lävistää ison tilan kuin laser, silti lämpimänä ja vivahteikkaana. Hän joutuu kaiken muun sotkun lisäksi aviokriisiin, kun hänen miehensä Iisakki (Tuomas Katajala, jälleen laatutyötä tenorimme aatelilta) on siittänyt lapsen toiselle naiselle. Siksi osoittautuu hänen paras ystävänsä Serafina punaisten riveistä. Kiihkomielistä hahmoa tulkitsee taitavasti Erica Back. Suvi Väyrysen tulkitsema Onni Kontio on valkoisten puolen uhoileva nuorukainen.
Tuomas Parkkinen on tehnyt itse ohjauksen, ja se sujuu konstailematta. Väkivaltaa on, mutta sillä ei mässäillä. Kuorolla on esityksessä niin suuri rooli, että sen elävämpään ohjaukseen voisi voinut kiinnittää huomiota. Paradoksien kammottavuus tulee esiin, kun lapsikuoro hypiskelee ruumiiden yli kuin osana normaaleja leikkejään.
Visualisointi on rikas ottaen huomioon, että Tampere-talossa ei ole varsinaista teatteritekniikkaa. Kati Lukan lavastuksen elementteinä ovat riippuvat kankaat, joihin on projisoitu historiallisia kuvia Tampereesta. Niitä sitten revitään irti tapahtumien vyöryssä. Tarja Simosen puvustus on maukasta epookkia. Lautakasat toimittavat barrikadien virkaa, ja tuomiokirkossa köynnöstä kantavat 12 poikaa ilmentävät Hugo Simbergin taideteoksia. Ville Syrjän valosuunnittelu luo dramaattisia tehoja.
Santtu-Matias Rouvalin johtama Tampere Filharmonia on mukana täysillä osallistuen. Se irrottelee tanssirytmeissä, herkuttelee romanttisissa soinneissa ja luo yksityiskohdista rikasta kudelmaa silloinkin, kun tarinan draamallinen imu on vähän kadoksissa.
Harri Kuusisaari
