Lahden Sibelius-festivaalin kunniavieraan roolin saivat tänä vuonna Viron valtiollinen sinfoniaorkesteri sekä sen johtaja, maailmalla tunnettu ja pitkän tähtiuran tehnyt kapellimestari Neeme Järvi. Ohjelma oli muun festivaalin tavoin puhtaasti Sibeliusta: pääteoksina toimivat 3. ja 4. sinfonia, joiden eteen pienemmiksi numeroiksi oli ripoteltu Romanssi C-duuri jousiorkesterille sekä Kuolema-näyttämömusiikin Kurkikohtaus ja Valse triste.
Konsertin käynnistyessä Romanssilla kiinnitti ensimmäisenä huomion jousien tummempi sävy suomalaisorkestereihin verrattuna. Alkusoiton virkaa toimittanut kappale ei ole sisällöltään niitä Sibeliuksen muistettavimpia, ja orkesteriltakin se oli kenties jäänyt paarian asemaan harjoituksissa, sillä alttoviuluissa oli kuultavissa parissakin paikkaa yllättävää falskiutta, ja jopa ykkösviuluilta puuttui fraasillista yhtenäisyyttä; kuin saman musiikin hengittämisen taju puuttuisi. Voi olla, että Sibeliustalon loistava akustiikka, jossa hiljainenkin soitto kantaa hienosti (puhumattakaan yleisön jatkuvista ysköksistä), vaati soittajilta totuttelua.
Koko ensimmäinen puoliaika toi kuitenkin vaikutelman, että soittajat eivät antaneet itsestään kuin 80 prosenttia, ja tuloksena musiikki kuulosti paikoitellen kansallisen johtotähden sijaan keskisarjan kansalliselta orkesterilta. Lienevätkö läntisen ja pohjoisen Euroopan paremmin palkatut orkesterit vieneet etelänaapurimme kärkisoittajiston? Järven taitoja tuskin on syyttäminen, sillä näkemystä oli selvästi etsitty, mutta tappura ja syvätason intohimo jäivät vajaiksi. Silti esimerkiksi voimakkuusnyanssien hallinta ilahdutti: Kurkikohtauksen pitkän soinnun crescendo tuntui jatkuvan uskomattoman kauan tasaisesti, ja pehmeät ja hiljaiset sävyt luonnistuivat erinomaisesti. Valse tristessä oli hetkiä, joissa jousisto onnistui soittamaan lähes mahdottoman hiljaa. Suomalaisille lähes Finlandian tavoin mieleen polttomerkatusta teoksesta oli muutenkin kiintoisaa kuulla ”ulkopuolisen” raikastuttava tulkinta.
Myös Sibeliuksen 3. sinfoniassa taso oli lähinnä ”ihan kivaa”: soittajat eivät olleet täysin uppoutuneet teoksen kokonaiskuvaan niin, että jokainen stemma olisi luonteva jatkumo monisoluisessa, yhtenäisen narratiivin organismissa. Pitkien linjojen tajua ei jousistosta aina erottanut, mutta puhaltimet onnistuivat kiitettävästi huilujen kiusaannuttavaa keskinäistä epävirettä lukuun ottamatta. Hiljalleen kävi selkeäksi, että Järvi ei saanut orkesterista irti niin paljon kuin olisi halunnut, vaikkakin hän onnistui yllättävän vähällä näyttämisellä saamaan irti ison paletin nyansseja. Parhaimmillaan ensimmäisessä osassa oli kuitenkin hyvää ilmavuutta, ja kolmannen osan jousitriolien rytmisen fraseerauksen kaltaiset yksityiskohdat olivat nautinnollisia.
Mutta aivan kuin klassisen urheiluelokuvan formaatissa, tapahtui konsertissakin puoliajan ihme. Lieneekö Järvi pitänyt jääkiekkovalmentajan tavoin retorisen pukuhuonepuheen ja sytyttänyt sillä joukkueeseen liekin, sillä jälkipuoliskolla kuultu 4. sinfonia oli kuin Ruotsin jääkiekkomaajoukkueen ällistyttävä nousu 1–5 –alakynnestä 6–5 –voittoon vuoden 2003 MM-kisoissa. Vähäeleinen ja kamarimusiikillinenkin Sibeliuksen nelonen soi aivan kuin eri maailmasta, ja viimeistään hitaassa kolmososassa kuului intensiteetti: oli löytynyt ”se”, ja katsomossa napsahti päänsisäinen kannustuskin aivan eri tasolle. Orkesterin löytämä yhteinen visio vei yleisön mukanaan siihen upeaan flow-tilaan, jonka se oli löytänyt, ja piti taian aina sinfonian loppuun saakka. Encorena kuultua Andante festivoa olikin kiintoisaa verrata alun pikkukappaleisiin: nyt jo ensitahdeissa kuului se vapautuneisuus, musiikkiin heittäytyminen ja nautinto, jota oli kahta tuntia aikaisemmin ollut vaikea löytää. Orkesterista oli tullut Festivonsa kaunista pakahtumista hengittävä, samaan maaliin pelaava voittajatiimi.
Santeri Kaipiainen
