Helsingin juhlaviikot. Aurora-orkesterin konsertti Musiikkitalossa, joht. Nicholas Collon. Stravinsky.
Harvassa ovat ne viime vuosisadan teokset, jos niitä ylipäätään onkaan, joiden radikalismi ja vallankumouksellisuus hehkuvat yhtä sammumattoman kirkkaasti ajasta toiseen kuin Igor Stravinskyn Kevätuhri (1910–13/1947) ja sen Pakanallisen Venäjän kuvaelmat.
Aina skandaalin myyttiin verhotusta kantaesityksestään lähtien Kevätuhri on edustanut modernismin ruumillistumaa niin näyttämöllä kuin konserttisaleissakin. Sergei Djagilevin Venäläisen baletin ensi-illassa Pariisin Champs-Élysées -teatterissa toukokuun 29. päivänä vuonna 1913 orkesteria johti Pierre Monteux, kun taas koreografiasta vastasi Vatslav Nižinski puvustuksen ja lavasteiden ollessa Nicholas Roerichin käsialaa. Kymmenissä harjoituksissa hiottu produktio asetti riman korkealle tuleville esityksille.
”Istuin neljännellä tai viidennellä rivillä, ja mielikuvani Monteuxin selästä ovat tänä päivänä kirkkaampia kuin havaintoni näyttämötapahtumista. Hän seisoi hallitsevana ja tyynenä kuin krokotiili. Minusta on yhä jokseenkin uskomatonta, että hän sai luotsattua orkesterin teoksen läpi loppuun saakka. Lähdin paikaltani lavan taakse, kun isompi mekkala puhkesi salissa; pienempää meteliähän oli kuulunut aivan alusta saakka. Sen perusteella mitä itse musiikista saattoi kuulla, esitys ei ollut huono. Kuusitoista täysimittaista harjoitusta olivat antaneet orkesterille ainakin jonkinlaista itsevarmuutta”, säveltäjä muisteli keskusteluissaan Robert Craftin kanssa.
Vuonna 1947, asuessaan Hollywoodin kodissaan North Wetherly Drive 1260:ssä, Stravinsky otti asiakseen muokata teoksenstaan uudistetun laitoksen, merkiten partituuriin kaikki ne korjaukset, tarkennukset ja muutokset, joita hän oli Kevätuhriin tehnyt vuoden 1921 ensijulkaisun jäkeen. Tähän editioon ovatkin sittemmin pohjanneet miltei kaikki teoksen tallenteet, mukaan lukien Stravinskyn viimeinen studiolevytys Kevätuhrista, jonka Columbia Records julkaisi vuonna 1960.
Tässä kohtaa lienee paikallaan aikahyppy Helsingin juhlaviikoille elokuun 29. päivään vuonna 2023, jolloin Musiikkitalossa saatiin nauttia Aurora Orchestran ja ylikapellimestari Nicholas Collonin vaikuttavasta esityksestä, jonka nämä mainiot muusikot soittivat tyypilliseen tapaansa ulkomuistista.
Illan ensimmäinen puolikas oli omistettu draaman keinoin toteuteutulle teosesittelylle, jossa näyttelijät Charlotte Ritchie ja Karl Queensborough kuljettivat Kevätuhrin tarinaa yhdessä orkesterin kanssa monissa rooleissa. Jane Mitchellin ja James Bonasin ohjausta elävöittivät Anouar Brisselin videosuunnittelu ja David Bishopin valaistus. Kokonaisuudesta muodostui musiikillisten oivallusten ja kehollisen kokemisen täyttämä ilta, jonka puitteissa kevään ikuisen uusiutumisen henki kanavoitui teoksesta kuulijaan mitä voimallisimmin.
Stravinskyn myöhemmän kertoman mukaan Kevätuhrin synty voidaan takauttaa mielikuvaan, joka juolahti säveltäjän ajatuksiin ohikiitävänä näkynä tämän vielä työskennellessä Tulilinnun (1909–10) päätöksen parissa.
”Mielikuvitukseni näytti minulle juhlavan pakanallisen riitin, jossa tietäjävanhukset istuvat kehässä katsomassa kuinka nuori neito tanssii itsensä kuoliaaksi heidän hyvitysuhrinaan kevään jumalalle”, säveltäjä kertoi vuonna 1962.
Tuosta näystä kului kuitenkin yli vuoden päivät ennen kuin Stravinsky saattoi ryhtyä säveltämään Kevätuhria, hänen kun oli saatettava ensin valmiiksi toinen Venäläisen baletin tilausteos, Petruška (1910-11). Syyskuussa 1911 säveltäjä saattoi vihdon käydä työhön Ustilugin-kodissaan Ukrainassa. Matka jatkui pian Sveitsin Clarensiin, missä Stravinsky asettui vuokralle pieneen asuntoon, jonka kalustukseen kuuluvan pystypianon ääressä teos alkoi etsiytyä muotoonsa, joskin hieman epäkronologisessa järjestyksessä. Naapurihuoneessa asusti puolestaan Maurice Ravel, joka ahersi Djagilevin niin ikään tilaaman Dafnis ja Khloen (1909-12) parissa. Kesäkuussa 1912 Stravinsky ja Claude Debussy soittivat Kevätuhrin ensimmäisen kuvaelman läpi nelikätisenä pianoversiona. Kummankin ranskalaiskollegan palaute oli innostunutta tulevaa menestystä enteillein.
”Laloyn luona soittamamme Kevätuhri kummittelee alati mielessäni kuin kaunein painajainen, mutta yritykseni tavoittaa uudelleen sen suurenmoisia vaikutelmia valuvat hukkaan. Niinpä odotankin sen näyttämöllepanoa yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin lapsi hänelle luvattuja makeisia”, Debussy kirjoitti kirjeessään marraskuun 8. vuonna 1912.
Sävellystyössään Stravinsky hyödynsi laajasti liettualaisten kansanlaulujen kokoelmaa sekä muita vastaavia lähteitä, poimien niistä melodioita, joita hän pilkkoi motiivikatkelmiksi ja rytmisiksi soluiksi, kyllästäen näillä ennennäkemättömän kompleksisen ja ilmaisuvoimaisen partituurinsa. Aiemmista baleteista poiketen Kevätuhrissa ei ole enää yksityiskohtaista juonta, vaan teos koostuu ennemminkin koreografisista episodeista, joita yhdistää uhririitin kuvakieli.
Stravinskyn orkesteri on valtava: viidet puhaltajat, kahdeksan käyrätorvea, pikkolotrumpetti, neljä trumpettia, bassotrumpetti, kolme pasuunaa, kaksi tuubaa, kaksi patarumpalia, bassorumpu, tamtam, triangeli, tamburiini, lautaset, antiikkisymbaalit, guiro, jonka virkaaa hoitivat tällä kertaa pyykkilaudat, ja täysimittainen jousisto. Sävelkudos yltää niin taidokkaan kontrapunktitista kamarimusiikkijaksoista – kuten teoksen avaus – koko soittajiston vyörytyksiin – kuten ensimmäisen osan päättävässä Danse de la terressa. Kokonaisuutena Kevätuhrin huumaaavasta keksinnästä muodostuu hurmoksellinen sukellus kuoleman ja uuden alun paradoksiin.
Ennen Stravinskyn pakanallisten riittien konserttiesitystä Aurora Orchestra kutsui yleisönsä mukaan kiehtovalle aikamatkalle, jonka puitteissa baletin syntytaustaa ja rakennetta valotettiin draamallisen kiertoajelun lailla. Sulavasti roolista toiseen siirtyen Richie ja Queensborough herättivät eloon kokonaisen Kevätuhrin syntyvaiheisiin kytkeytyvän henkilögallerian, samalla kun orkesteri ja Collon tarkastelivat sävellysteknisiä kysymyksiä innostavasti ja informatiivisesti. Näiden puitteissa saatiin kuulla niin loistavia sooloja, ensemblekatkelmia, sektioita kuin tuttijaksojakin. Yhdessä alituisen hienosti toteutetun visualisoinnin kanssa liki tunnin mittaisesta johdannosta kasvoi verraton musiikillinen myyntipuhe, jonka jälkeen nälkä itse esitystä kohtaan kasvoi. Tätä oivallisempaa musiikkipedagogiikkaa voi tuskin enää toivoa.
Harva Kevätuhrin tulkinta on ilmentänyt yhtä orgaanisesti sitä ”alkuhämärän jazzia”, jollaiseksi Leonard Bernstein Stravinskyn rytmiikkaa kuvaili teosta 80-lubun lopulla harjoittaesaan, kuin Auroran suuren sointiperheen ilmoille loihtima soiva näkemys. Tämän taustalla lienee ainakin osittain juuri tuo ulkomuistista soittaminen, jonka kyynikko voisi äkkiseltään kuvitella olevan sirkustemppu, mutta joka itse asiassa vapauttaa soittoa niin älyllisessä kuin kehollisessa mielessä antaen tilaa orkesterimittakaavan kamarimusisoinnille jopa partituurin kaikken voimallisimmissa vyörytyksissä, puhumattakaan Bernard Herrmannia ennakoivista pelkistetyn draaman taidonnäytteistä, jollaisten huipetuma lienee vain neljän tahdin mittainen, liki yliaistillisen läpikuultava Le Sage. Tätä seuraava, mannerlaattoja järisyttävä Danse de la terre puolestaan edustaa ilmaisuasteikon toista äärimmäisyyttä, joka sekin kohosi näiden muusikoiden käsissä aivan uudelle tasolle.
Ensimmäisen osan johdannossa Stravinsky jotakuinkin keksii koko puhallinyhtyeen idean perin juurin uudelleen. Rekisterinsä ylärajoilla häilyvä ikoninen fagottisoolo saa pian seuraa, ja soitinten aihelmista kasvaa taidokkaan aavisteleva kudelma, jonka tekniset haasteet ovat melkoiset. Säveltäjä kutsuikin musiikkiaan osuvasti ”keväisten huilujen kuoroksi”.
Häikäisevästi soineen johdannon kuhina levittäytyi koko orkesteriin, jonka oikukkaat aksentit saattelivat Les Augures printaniers -jakson kiihkeään nousuun. Sukujenvälistä kevään kisailua kuvatessaan Stravinsky saa aikaan kieppuvan orkesterimyllerryksen, jonka monet kerrokset avautuivat taiten Collonin ja orkesterin käsittelyssä. Ensimmäisen osan kiilamainen muoto saa huipennuksessa mainitussa Maan tanssissa, jonka pulssit, ostinatokulut, fanfaariaiheet, arpeggiot ja hurjat aksentit olivat tulvillaan soittimellisia jännitteitä, joiden voiman saattoi kohdata kaikin aistein.
Usvaisessa hämärässä avautuva jälkimmäinen osa hyödyntää johdannossaan hienovireisiä bitonaalisia tehoja, joiden lumovoima ja kihelmöinti oli aivan vertaansa vailla. Varjojen maailmasta vähitellen esiin piirtyvät melodilinjat ja rytmiset aihelmat lisäävät musiikin liikkuvuutta avautuen Cercles mystérieux des adolescentes -tanssiin, joka enteilee uhritanssijan valintaa ja tämän pyhitystä Glorificacion de l’élue -jaksossa. Harvassa ovat nekin kerrat, jolloin tämä dramaturgia on saanut orkesterissa yhtä sähköistävän toteutuksen kuin torstai-iltana.
Näiden jälkeen kuultava Evocation des ancêtres herättää huomiota big band -etiäisillään, joissa voi kuulla – jos jälleen siteeraamme Bernsteinia – Stravinskyn Duke Ellington -tunnelmia. Tästä esivanhempien kulkueesta tie vie vääjäämättömästi kohti Kevätuhrin transsiomaista huipennusta, Uhritanssia. Seuraa alati vaihtuvien tahtilajien, jyrkkien kontrastien sekä peräänantamattomien rytmisten purkausten pakahduttava vyöry, jonka kautta elinvoima virtaa uhritanssijasta yhteisöön yksilön lunastaessa yhteisön elämän kevääseen.
Uhritanssissa Stravinsky maalaa itsensä lopulta nurkkaan, kuten Esa-Pekka Salonen on sattuvasti sanoiksi pukenut viimeisen partituurinsivun tapahtumat. Kieputtuaan aikansa alati tihentyvää kehäänsä orkesteri tekee äkkijarrutuksen, jonka jäljiltä kuullaan vain soolohuilun asteikkomainen kadessi, jota seuraa päätöksen musiikin ja melun rajamailta kajahtava vihoviimeinen sointu.
Toisen osan pimeän tähden energia kanavoitui järisyttäväksi esitykseksi, jonka virtuositeetti ja draaman taju ansaitsisi enemmän laatusanoja kuin tässä kohtaa arviota on enää käyttämättä. Todettakoon vain että ilta Musiikkitalossa oli yksi Kevätuhrin virstanpylväitä, joka säilynee jaettuna muistona kaikkien paikalla olleiden muistoissa vielä hyvän aikaa.
Aivan omaa luokkaansa olivat sitten vielä orkesterin kaksi ylimääräistä, Glorificacion de l’éluen ja Danse de la terren uusinnat, jotka orkesteri soitti yleisön keskeltä salin lehtereiltä ja parvilta. Tämän kokemuksen rinnalla parhainkin Dolby Atmos -laatu jäi auttamattomasti kakkoseksi, ja ylimääräisistä muodostuikin mitä immersiivisin sointikokemus. Salista lähtiessään tunsi todella elävänsä.
Jari Kallio
