Arvio: Galleria Forum Box 26.11.: Tulkinnanvaraista-sarjan konsertti
Joskus konsertissa kuullaan niin hiljaisia teoksia, että niiden lävitse voi kuulla vierustoverin rannekellon tikityksen. Tulkinnanvaraista-sarjan syksyn viimeisessä tapahtumassa, ”Entrooppisessa illassa”, aiheina olivat kohina, kaaos ja järjestys. Joissain teoksissa tämä tarkoitti tuskin kuultavia supinoita ja huminoita, toisissa taas viiden puupuhaltimen pauhaavaa, Forum Box -gallerian kappelimaisessa akustiikassa urkumaisesti jylisevää yhteissointia.
Sellisti Juho Laitisen organisoimista konserteista on muodostunut eräänlaisia älyllis-meditatiivisia salonkeja, joissa pohdiskellaan laaja-alaisia kysymyksiä pehmeän kotoisassa ilmapiirissä ja pureudutaan tiettyihin, usein marginaalisiin avantgarden nimiin, kuten konserttisarjan eräänlaisiksi residenssisäveltäjiksi nousseihin Alvin Lucieriin ja Erkki Salmenhaaraan.
Avantgarden monimuotoisuutta sitoivat yhteen kohinan teema, ulottuen äänen fysikaalisuudesta kuoleman läheisyyden kautta nykyajan informaatiotulvaan, sekä puhallinkokoonpano. Puhallinkvintettoja kuultiin kaksi, Salmenhaaran kvintetto (1964) sekä Stockhausenin toinen puhallinkvintetto Adieu für Wolfgang Sebastian Meyer (1966). Muusikkoystävän kuolleen pojan muistoksi sävelletty teos on astetta helpommin lähestyttävää Stockhausenia elegisine pintoineen ja mozartmaisine kadenssinpalasineen. Hanna Kinnunen, huilu, Anna-Kaisa Pippuri, oboe, Michał Konopiński, klarinetti, Emil Fuchs, fagotti ja Carly Markkanen, käyrätorvi, olisivat voineet löytää teokseen mystisemmän ja hartaammankin sävyn; musiikkia johtanut Laitinen tuntui tavoittelevan tätä selkeillä hiljaisuuksilla jaksojen välissä.
Salmenhaaran muodoltaan yllättävänkin klassinen kvintetto soi sen sijaan loistokkaasti ja ilmaisuvoimaisesti täyttäen kaikuisan gallerian huumaavalla soinnilla ja minimalistisilla aallokoilla. Molemmissa kvintetoissa soi usein modernistisen tiheän tekstuurin sijaan pikemminkin elektronimusiikkia henkivä pitkien äänten matto, jota erilaiset pyrähtelyt, eleet ja melodiat halkoivat.
Varsinaista elektroniikkaa oli mukana vain yhdessä kappaleessa, Alvin Lucierin In memoriam Jon Higgins -teoksessa (1984), joka kunnioittaa intialaiseen musiikkiin perehtynyttä amerikkalaismuusikkoa. Sykkivä ja huojuva siniääni sekä Michał Konopińskin klarinetin pitkät, aineettomat äänet kohosivat hitaasti yhä korkeammalle toisiinsa hennosti kietoutuen. Maaginen teos, kuten myös toinen Lucierilta kuultu, säveltäjälle tyypilliseen tapaan installaatiomainen Heavier than air (1999). Siinä muusikot kuiskailivat yleisön ympärillä niin hiljaa kuin mahdollista pitäen suunsa edessä täytettyjä ilmapalloja. Lapsena on saattanut huomata, että ilmapallon kylkeen puhuessa ääni tuntuu voimistuvan. Lucier oli käyttänyt tätä efektiä koskettavan intiimillä tavalla: hiilidioksidin täyttämät ilmapallot muuttuivat ”akustisiksi linsseiksi” jotka projisoivat äärimmäisen hiljaiset ihmisäänet kuulijan korvan juureen. Vielä aineettomampi oli kohinasäveltäjä Peter Ablingerin Weiss/weisslich 3 (1990), jossa esittäjät puhalsivat soittimiinsa aivan hiljaa muutaman hetken ajan. Tässä sekä Lucierin ilmapalloteoksessa puhaltajien mukaan liittyi ihmisääntään käyttäen Janne Kivistö.
Hälyä edusti konsertissa Salvatore Sciarrinon Muro d’orizzonte (Horisontin seinä, 1997), jossa huilu, oboe ja bassoklarinetti etenivät tyhjään tilaan putoilevista alukkeista yhä painokkaampaan ilmaisuun. Tyhjiömäisestä tilasta ja äänihaituvista aukeni rajumpi maailma, joka toi mieleen toisen todellisuuden kummallisina viesteinä kaikuvat epäinhimilliset äänet, mutta myös suurkaupungin melun. Nykyajan melua tuntui käsittelevän myös Vinko Globokarin Monolith (1976), jossa aina yhtä taiturillinen Hanna Kinnunen lauloi ja vuorotteli kolmea huilua tuottaen vaihtuvien radiokanavien hälinää tai miksei sosiaalisen median viestikaaosta muistuttavaa loputonta sonogrammia.
Konsertin ajatussisältöä täydensivät ulkopuolelta kuuluvat ratikoiden kohinat ja hälytysajoneuvojen signaalit, jotka istuivat teoksiin hätkähdyttävän hyvin.
Auli Särkiö-Pitkänen
