Arviokooste: Avantin Suvisoitto, Porvoo 1.7.2022.
Kamariorkesteri Avantin 37. Suvisoitto-festivaalin keskiössä olivat tänä vuonna yhdysvaltalaiset säveltäjät, aina lähtien taiteellisesta suunnittelijasta Julia Wolfesta. Wolfe (s. 1958) oli perustamassa kuuluisaa newyorkilaista Bang on a Can –nykymusiikkikollektiivia vuonna 1987 yhdessä David Langin (s. 1957) ja Michael Gordonin (s. 1956) kanssa, joiden molempien teoksia niin ikään viime perjantaina kuultiin Suvisoiton ohjelmassa.
”Amerikkalaisuus” nykymusiikissa on usein joukko kerrostumia, joissa kuuluvat muun muassa maan monien kulttuurien kansan- ja kirkkomusiikit, Aaron Coplandin (1900–1990) kuuntelijaystävällinen tyyli, 1900-luvun loppupuolen minimalismi ja kaupallisuuteen sekä mesenatismiin perustuvan säveltäjäammatillisuuden. Vaikka tämä onkin vain viipale maan taidemusiikin moninaisuutta, olivat juuri post-minimalistiset vivahteet vahvasti läsnä myös maksuttomassa iltapäiväkonsertissa Porvoon tuomiokirkossa, joka oli saanut houkuteltua paikalle ilahduttavan suuren yleisön.
Anna Clynen (s. 1980) jousikvartetille ja ääninauhalle sävelletty Roulette lähti liikkeelle melko selkeästä, hyräillystä laulumelodiasta, jota jouset ”pidättelivät” ja säestivät diatonisella otteella. Hiljalleen kudos laajentui ostinatoiksi ja hälyisiksi tremoloiksi, nauhankin alkaessa muuttua hengen haukkomisten pätkittämäksi. Clyne purki uusromanttisuuden fragmenteiksi, jotka selkeytyessään ”napsautettiin” jälleen kompleksimmiksi. Avantin kvartetti (Anna-Leena Haikola, Eriikka Maalismaa, Pisku Ristiluoma ja Mikko Ivars) soitti hyvällä saundilla; mikrofonivahvistus yhdessä nauhan kanssa nosti äänenvoimakkuutta välillä aika kovaksi.
Robert Honsteinin (s. 1980) Endless Landscape isommalle kamarikokoonpanolle puhaltimineen ja lyömäsoittimineen oli iltapäivän teoksista selkeiten minimalistisvaikutteinen. Se perustui ajatuksille valmiiden musiikillisten elementtien uudelleenyhdistelystä, joka tuottaisi erilaisia ”maisemia”. Hellepäivään sopien oli toisteinen modaalisuus verrattavissa raikkaan, kylmän veden hörppäykseen. Pitemmissä osissa harmonia läheni toisinaan liiankin pitkiksi ajoiksi luontodokumenttien musiikillista tunnelmaa.
Ludwig van Beethovenin (1770–1827) myöhäistuotannon Große Fuge op. 133 oli veden sijaan maltaisampaa juotavaa. Osin tiukalla fuugatekniikalla kirjoitettu ja osin vapaampi suurmuoto oli melodiselta teemaltaan Beethoveniksikin melko radikaali, mutta pohjimmiltaan tämäkin oli Honsteinin tavoin palikoiden yhdistelyä – tällä kertaa palikka vain oli fuugatekniikoilla käsitelty teema. Teoksella on ristiriitainen asema musiikinhistoriassa: sävellyksenä se sekä askarruttaa että on hankala esittää. Jopa Avantin kvartetti vaikutti kamppailevan joidenkin intonaatioiden kanssa. Porvoon tuomiokirkon akustiikka myös söi varsinkin sellon alarekisterin selkeyttä.
Shelley Washingtonin (s. 1991) A Kind of Lungin nimi tuli musiikkiyhtyeen ”yhdessä hengittämisestä”. Teoksesta on olemassa eri versioita eri kokoonpanoille: nyt kuullun version alun kaakkosaasialaisen musiikin mielikuvia tuonut lyömäsoitinkilkuttelu oli ilahduttava uusi väri. Rumpusetin läsnäolo toi aikamme big band –musiikkia muistuttavan tunnelman, äitymättä kuitenkaan millään lailla banaaliksi.
Gordonin Hyper oli säveltäjänsä mukaan inspiroitunut Escherin ja kumppaneiden optisista illuusioista. Ryöppyisä motiivi lähti hiljalleen varioitumaan metamorfoosin tavoin erilaisiin kompleksimpiin suuntiin. Rytmisesti intensiivinen, pursuileva teos oli mainio lopetus uteliaalle ohjelmalle.
Taidetehtaan Avanti-salissa illan pääkonsertin avasi Langin lyhyehkö heavyweight, joka oli saanut inspiraationsa Sibeliuksen viidennen sinfonian päätössoinnuista. Tässä läpileikkaavassa tutkielmassaan Lang tuntui ottaneen tärkeimmäksi elementiksi nimenomaan sointujen painokkuuden, sillä harvoin kuulee orkesterimusiikissa yhtä rajuja dynaamisia kontrasteja kuin mitä pasuunoiden lujien staccatojen, timpanien ja isorumpujen voiman ja puupuhaltimien vinkeiden harmonioiden yhdistelmä loi mukanaan. Alkuvoimassa oli jotain ihanan arkaaista, ja saman tunnelman pysyminen sen variaatioista huolimatta toi mieleen esimerkiksi Liturgy-yhtyeen taidemetallin.
Coplandin Appalakkien kevät toimitti iltakonsertissa sekä väliveden roolia että nyökkäystä amerikkalaisen orkesterimusiikin historialliseen runkoon päin. Alun perin baletiksi sävelletyn teoksen kieli on kuin vaihtoehtoinen tie romantiikan jälkeiselle ajalle, ekspressionismin, dodekafonian ja ironisen uusklassismin sijaan. Amerikkalaisen kansanmusiikillisen maailman ohella Copland oli Pariisin-vuosiltaan napannut mukaan myös mausteita gallialaisesta impressionismista. Pehmeä auvoisuus toimi myös muistutuksena siitä, että uusi musiikki nimenomaan on olemassa ainoastaan suhteessa vanhaan, silloinkin kun se pyrkii käytetyt kielet hylkäämään.
Wolfen Big, Beautiful, Dark and Scary on säveltäjän omakohtainen silminnäkijäkokemus syyskuun 11. päivän terrori-iskuista New Yorkissa, mikä toi heti omia symbolisia mielleyhtymiä tulkintaan, kuten kahden toisistaan erillään olevan isorummun vuorottelevan jylinän assosiomisen WTC:n kaksoistorneihin. Harmonisesti teos oli yksi valtavan pitkä, purkautumaton jännite, ja siinä suhteessa hengenheimolainen samaan aikaan sekä Hyperille että heavyweightille.
Illan päättänyt John Luther Adamsin (s. 1953) Become River on osa teossarjaa, johon kuuluvat myös sitä edeltänyt, Pulitzer-palkittu Become Ocean sekä myöhempi Become Desert. Säveltäjän mukaan teos ei kuvaa joen etenemistä, vaan ”sulautumista joeksi”; polyrytminen matto laskeutui korkeista sävelistä kohti matalia, ja tätä korosti myös orkesterin poikkeava tilallinen asettelu, jossa korkealta aloittavat soittimet istuivat takana ylhäällä korokkeilla, ja matalimmat soittimet olivat etualalla. Käytännössä kyseessä oli yhden musiikillisen idean pitkä venytys, muistuttaen Arvo Pärtin Cantus in memoriam Benjamin Britteniä. Vaikka hitaassa orgaanisuudessa yhtymäkohtia Become Oceaniin onkin, ei River samalle kiinnostavuuden syvätasolle yltänyt. Brad Lubmanin johtama Avanti soitti erinomaisella ammattitaidolla.
Santeri Kaipiainen
