Bachissa on vielä paljon löydettävää

Suurin osa J.S. Bachin yli 200 säilyneestä kirkkokantaatista on edelleen huonosti tunnettuja, joten niiden tyylillinen rohkeus ja vaihtelevuus tuottavat löytämisen iloa. Tähän oli hyvä tilaisuus Leipzigin Bach-festivaalilla, jonne Rondo teki kesäkuun puolessavälissä lukijamatkan. 

Leipzigin Bach-festivaalilla oli tänä vuonna aihetta juhlaan, sillä on kulunut 300 vuotta siitä, kun J.S. Bach muutti kaupunkiin vastavalittuna Tuomaskanttorina. Festivaali seurasi hänen jalanjälkiään tarkasti niin esityspaikkojen kuin teosten suhteen, ja erityisesti esillä olivat Bachin ensimmäisen Leipzigin vuoden kirkkokantaatit, joista löytyi paljon harvinaisia helmiä.

Bachin yli 200 säilyneellä kirkkokantaatilla on hieman epämääräinen maine niiden liturgisen alkuperän ja hurjan määrän vuoksi. Hän suolsi ensimmäisenä Leipzigin kautenaan 1732–34 yhteensä 61 kantaattia jokaiselle kirkkopyhälle. Viikkorytmi meni niin, että neljä päivää viikosta oli sävellysaikaa, lauantaina oli ainut harjoitus ja sunnuntaina esitys. Ja tämä kaiken muun työn päälle – Bach johti kuoroja ja orkesteria, soitti urkuja, opetti Tuomaskoulun poikia ja myöhemmin toimi vielä kirkosta riippumattoman Collegium Musicum -yhteisön johtajana.

Ei kai kukaan voi tällaisella tappotahdilla tuottaa originelleja mestariteoksia? Ja nehän ovat funktionaalista jumalanpalvelusmusiikkia, joka on yhteydessä päivän saarnaan? Ennakkoluulot voi unohtaa, sillä Bach heittäytyi kirkkomusiikin uudistamisen haasteeseen sellaisella tarmolla, että kiihko kuuluu kantaattien omaperäisissä ratkaisuissa ja taiturillisessa ilmeessä.

Originaaliuden idea ei silti ollut sama kuin nykyisin, vaan Bach kierrätti Weimarissa ja Köthenissä säveltämiään maallisia ja kirkollisia kantaatteja ja antoi niille uuden sisällön ja loisteliaampaa ilmettä. Samalla ne summaavat musiikin historiaa pitkältä ajalta, Lutherin ajan koraaleista ja Buxtehuden ja muiden edeltäjien kontrapunktista uudempaan teatraaliseen oopperatyyliin. Kauden 1723–24 kantaateista 38 oli kokonaan uusia ja loput aiempien teosten versioita.

Totta kai ne ovat kirkollista käyttömusiikkia, mutta jos niitä aikoo esittää alkuperäisessä asussaan, ne ovat aivan liian vaikeita nykyiseen jumalanpalveluskäyttöön. On vaikea kuvitella seurakuntaa, jolla on käytössään niiden vaatimat virtuoosisolistit ja orkesteri ammattilaisillekin haastavine puhallinstemmoineen. Kompaktiudessaan ne toimivat hyvin konserttimusiikkina.

Bachin ensimmäisille Leipzig-kantaateille on ominaista, että niitä ei voi puristaa sitovaksi muodolliseksi kaavaksi. Niitä leimaavat monimuotoisuus ja kokeilu. Bach häivytti perinteiset muodot, käytti mielikuvitusta harmonioissa ja hämärsi leikkisästi genrerajoja.

Bachin voi katsoa oikeastaan rikkoneen työsopimuksensa kohtaa, jossa kielletään musiikin teatraalisuus, joka etäännyttäisi suhdetta Jumalan sanaan. Bachilla olikin kirkon johdon kanssa jatkuvia kahnauksia niin resursseista kuin työnsä fokuksesta – häntä moitittiin siitä, ettei hän paneutunut tarpeeksi opetustyöhön. Toisaalta Bach vetosi Lutherin teesiin, että musiikki on sanan sielu. Pelkkä papin saarnan orjallinen kuvitus ei häntä kiinnostanut, ja joskus hän jopa ironisoi kantaateissaan tietyn papin saarnamaneereja tai kehotti levotonta kirkkokansaa keskittymään.

Bach-festivaalilla kirkkokantaattien sarja oli jaettu neljän kapellimestarin kesken, kun Philippe Herreweghe, Ton Koopman, Hans-Christoph Rademann ja Rudolf Lutz valitsivat suosikkinsa kauden 1723–24 sarjasta, esittivät ne yhtyeineen ja perustelivat valintansa suullisesti yleisölle. Alkuperäisen kantaesityspaikat Nikolainkirkko ja Tuomaskirkko toivat tietenkin jo interiööreinä oman tunnelmansa, ainakin psykologisesti, vaikkei autenttisuudesta voikaan puhua.

Itse pidin Nikolainkirkkoa parempana konserttitilana, koska esitykset tapahtuivat edessä, josta   useammalla kuulijalla oli näköyhteys muusikoihin ja laulajiin kuin Tuomaskirkon urkulehteriltä. Näin se oli Bachinkin aikana: vain murto-osa kirkkokansasta näki, mitä Tuomaskanttori puuhaili.

Hans-Christoph Rademannilla ja Stuttgartin Bach-akatemiaan kytkeytyvällä Gaechinger Cantorey -yhtyeellä on menossa kaikkien Bachin kauden 1723–24 kantaatin esityssarja, ja tuntuikin siltä, että tästä joukosta hänellä oli aktuelleinta sanottavaa teoksista.

O Eweichkeit, du Donnerwort perustuu Pelon ja Toivon dialogeille, jotka saivat kontratenori Benno Schachtnerin ja tenori Benedikt Kristjánssonin laulamina teatraalista jännitettä. Kuorossa oli polttavaa otetta, joka sanalla oli merkitys. Es reißt euch ein schreckliches Ende muistutti viimeisen tuomion maalailuineen ja trumpettien julistuksineen barokkioopperoiden dramaattisia kohtauksia.

Philippe Herreweghen johtamissa kantaateissa tuli jälleen kerran esiin Bachin soittimien käsittelyn rohkeus. Erikoissoittimet kuten corno da cacciat ja oboe da cacciat raakkuivat eksoottisin värein itämaan tietäjien tuloa kuvaavassa loppiaiskantaatissa Sie werden aus Saba alle kommen. Uudenvuodenkantaatti Singet dem Herrn ei Neues Lied (kadonnut orkestraatio Masaaki Suzukin rekonstruoimana) soi loisteliasta uskoa tulevaan.

Paatti myrskyävällä merellä kuuluu barokkiaarioiden useimmiten käytettyyn symbolisanastoon, ja kantaatissa Jesus schläft, was soll ich hoffen Bach jännittää sen keinot äärimmilleen kuvatessaan nukkuvan Jeesuksen kanssa seilaavien opetuslasten pelkoja. Herr, wie du will, so schicks mit mir taas ennakoi Bachin toisen Leipzigin vuoden kantaattisykliä siinä, että kaikki musiikilliset muodot on yhdistetty koraaliin, mikä tekee teoksista entistäkin koherentimpia. 

Herreweghen usean vuosikymmenen työ Bachin parissa tuottaa yhä musisoinnin jalostuneita helmiä. Solistijoukon veteraani Peter Kooij oli yhä vakuuttavin.  

Festivaali esitteli monessa muussa konserttitilassa Bachin perinnön maallista puolta, jota hän toteutti Collegium Musicum -yhtyeineen kahviloissa, puistoissa ja erilaisissa julkisissa tiloissa. Historialliset tilat olivat keskeinen osa elämystä.

Lyyrisellä otteellaan erottautuva, Meret Lüthin viulun äärestä johtama barokkiyhtye Les Passions de l’Âme esitti konserttoja ja maallisia kantaatteja Paulinumin yliopistokirkossa, joka karun valkoinen muistomerkki paikalla seisseelle keskiaikaiselle luostarikirkolle, jonka DDR brutaalisti räjäytti 1968. Viulisti Johannes Pramsohler ja cembalisti Philippe Grisvard esittivät kamarimusiikkia loisteliassa hotelli Polognessa, ja Bach-kilpailun viime vuonna voittanut pianisti Olga Davnis soitti Leipzigin vanhimman barokkirakennuksen Alte Börsen huikean kauniissa salissa.

Bachin tehtäviin Tuomaskanttorina kuuluivat myös spektaakkelimaiset ulkoilmaesitykset vaalituhtinaan ja muiden herrojen vierailujen ja markkinoiden yhteydessä. Tätäkin tunnelmaa saattoi festivaalilla aistia monissa keskusaukion ilmaistapahtumissa, joissa antia vietiin myös crossoverin suuntaan – Bachin pohjalta ja hyvällä maulla tietenkin.