M
iten musiikkielämä voisi reagoida Venäjän hyökkäyksen synkistämään maailmantilanteeseen – itse musiikin keinoin eikä vain puhein ja julkilausumin? Klassista musiikkia on vaikea kääntää kovin suoraksi politiikan tulkiksi, vaikka sotaa ja sortoa protestoivia sävellyksiä riittääkin.
Eräät sinfoniaorkesterit ovat jo ehtineet lennosta vaihtaa ohjelmiinsa edes pieniä solidaarisuuden osoituksia Ukrainalle. Esimerkiksi venäläisen Vladimir Jurowskin johtama Rundfunk-Sinfonieorchester Berlin vaihtoi jo torstaina konserttinsa ohjelmaan Mychajlo Werbyzkyjn säveltämän Ukrainan kansallishymnin ja muuta hänen musiikkiaan.
Helsingissä orkesterit olivat talvilomalla sodan alkaessa, mutta Suomalainen barokkiorkesteri ehti ensimmäisenä lavalle yhdessä Det Norske Solistkor -kuoron kanssa sunnuntaina. Isä ja poika Bachin teokset, Johann Sebastianin Credo ja Carl Philip Emanuelin Magnificat toivat luontevasti valoa ja uskon voimaa kärsimyksen keskelle. Konsertin johtaneen Nils Schweckendiekin alkupuhe oli sopivan lyhyt ja paatokseton, musiikki sai puhua puolestaan.
Kyseessä oli Fibon eurooppalaisia huippukuoroja esittelevän konserttisarjan ensimmäinen osa. Idea on erinomainen, sillä ulkomaisia ammattilaistason kuoroja on kuultu Suomessa aivan liian vähän, ja barokin kirkkomusiikki on niiden esittelyyn paras mahdollinen sarka. Ehkä sarja antaa sytykettä myös Suomen kuorojen resursointia käsittelevään keskustelun.
Det Norske Solistkor on 26 laulajan ammattikuoro, jonka säveltäjä Knut Nystedt perusti vuonna 1950. Nykyisin sen taiteellinen johtaja on Grete Pedersen, joka toimii kapellimestarikoulutuksen professorina Norjan musiikkikorkeakoulussa. Hänen piti johtaa tämäkin konsertti, mutta hänen sairastuttuaan tilalle hyppäsi Schweckendiek ja vakuutti selkeillä otteillaan.
Kuoron sointi vaikuttaa pohjoisen kuulakkaalta. Laulutapa on instrumentaalinen, ja kirkkautta on enemmän kuin syvyyttä. Tämä vaikutelma tosin saattoi johtua myös Musiikkitalon akustiikasta. Joka tapauksessa se korosti Bachien musiikin valoisia, konsertoivia puolia ja sopi hyvin yhteen Fibon soiton kanssa.
Konsertin ohjelma oli sama, jonka C.P.E. Bach johti Hampurin Kauppa-akatemiassa palmusunnuntaina 1786 vain sillä erotuksella, että osat Händelin Messiaasta puuttuivat. Molemmat Bachin teokset kuultiin silloin kantaesityksinä. H-molli-messun Credo siis soinut ensimmäistä kertaa kirkossa, kuten kaikki muut Johann Sebastianin messusävellykset. Koko messu kuultiin ensimmäistä kertaa vasta 1859 Riedel-Vereinin toimesta Leipzigissa.
Fibo ja norjalaiskuoro toivat esiin selkeästi ja pontevasti Credon erityispiirteet. Arkaainen kuoropolyfonia ja soittimellinen konsertoivuus löysivät toisensa, ja kristillinen sävelsymboliikka ja kromaattisine kärsimyksen ilmaisuineen korostivat inhimillistä puolta.
Solistit kuoro poimi omista riveistään. Sopraanon ja kontratenorin duetto (Et in unum Dominum) oli täynnä intiimejä kosketuksia. Bassosoolo (Et Spiritum sanctum) kohosi vaikuttavaan uskon voimaan, jolle kahden oboe d’amoren kuhertelu toi aistillista ilmettä.
C.P.E. Bachin Magnificat on täynnä ylistyslaulun energiaa ja harmonian liikkeisiin tukeutuvaa ilmaisua, ja sävelkielen tunteellisuus erottaa sen isä-Bachin musiikista. Tässä solistivalinnat eivät olleet aivan yhtä hyviä; ensimmäisen sopraanoaarian ja tenoriaarian laulajat olivat kovin hentoäänisiä. Mutta kuoro ja orkesteri yksilöllisin äänenpainoineen, dramaattisine tehoineen ja julistavine trumpetteineen nostivat elämyksen silti yli arjen.
Harri Kuusisaari
