Arvio: Suomen Kansallisbaletin Tripla World Wide Dance, ensi-ilta 30.9. Koreografit Justin Peck, Fei Bo ja Akram Khan.
Vuosia etukäteen toimiva taidelaitosten ohjelmasuunnittelu voi olla ajankohtaista myös vahingossa, kuten kävi Kansallisbaletin uudessa Tripla-illassa nähdylle Akram Khanin koreografialle Dust. Se kuvaa koskettavasti sotaan lähteviä miehiä ja ammustehtaissa työskenteleviä naisia sellaisella liikkeen ja musiikin kielellä, joka nostaa ihmisyyden kuvauksen yleispäteväksi.
Teos on tehty ensimmäisen maailmansodan muistolle, ja se on vuokrattu Englannin Kansallisbaletista. Se sopii täydellisesti myös Venäjän hyökkäyssodan tunnelmiin. Bangladeshiläistaustaisen Khanin kokemusta ovat muokanneet bengalilainen katutanssi katakh ja länsimainen nykytanssi, mutta tämä perspektiivi on tehnyt hänen balettiryhmilleen luomistaan teoksista raikkaita ja omaperäisiä. Kunpa hänen Giselle-tulkintansakin saataisiin Suomeen!
Heti Dustin alkukuva on vangitseva: tanssijat muodostavat lainehtivan rivistön kädet toisiinsa köysimäisesti solmittuina. Sodan tematiikka paljastaa heti kättelyssä ristiriitaisuutensa: jonkun elämä on uhrattava, että joku toinen saisi elää. Asetehtaan naisten liikkeet tuovat yhtä aikaa mieleen tanssiteatterillisen realismin että katakh-tanssin polkemisineen ja pyörähdyksineen. Sodan julmuuksilla ei mässäillä – riittää, että miehet putoavat näyttämän takaosan penkereeltä.
Oleellinen osa teoksen vaikutuksessa on Jocelyn Pookin musiikilla. Sen keskeinen elementti on sotilaan juoksuhaudoissa laulama laulu. Lopussa se soi etäännytettynä kuin vanhasta radiosta, rajan ja muistojen takaa, ja naisen laulu limittyy siihen nyt-hetkessä. Samaan aikaan nähdään mies- ja naistanssijan duetto, jonka tunneilmaisu on täynnä niin vääjäämättömän eron tuskaa kuin toisilleen kuulumisen iloa. Teos loppuu ikään kuin kesken, mutta silti juuri oikeaan aikaan. Pala jää kurkkuun. Kansallisbaletin tanssijat tavoittivat teoksen tunnelman hienosti.
Kantaesityksenä illassa nähtiin kiinalaisen Fei Bon teos Earthborn, jossa hän pyrkii etsimään kulttuurisia eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia kiinalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Teos asettaa vastakkain lihaa ja verta olevat ja maasta ponnistavat alkuperäiskulttuurit ja nykyajan teollisen maailman, jonka koreografi kokee jättimäiseksi koneeksi.
Suomalaisuutta edustamaan Bo on valinnut saamelaisen joiun, jota lavalla esittää Vildá (Hildà Länsman) jäljittelemättömällä tyylillään, yhdistäen alkuperäisen magiikan ja uuden etsimisen. Voi tietenkin kykyä, voiko joikua edes omia suomalaisuuden edustajaksi. Se on niin voimallinen, oma maailmansa, että sitä on vaikea nivoa jonkin muun osaksi. Lavalle tulee myös harmonikansoittaja Viivi Maria Saarenkylä, jonka rooli jää epämääräiseksi. Harmonikan ominaispiirteet eivät tule mitenkään esiin.
Aivan toista maailmaa edustaa kiinalaisen nykysäveltäjän Alan Quinin musiikki, jossa on vähän kaikkea: kiinalaisen perinnemusiikin kaikuja, elektroniikkaa, romanttisia sellosooloja ja raskaspolkeista ritualistista kumua kuin teknossa ikään.
Oli sääli, että Fei Bon piti olla suomalaisille vieraskorea, eikä hän voinut pitäytyä kiinalaisessa tematiikassa. Nyt musiikki on lähinnä sekavaa. Teoksen tavoitteena on olla kulttuurien uudenlainen fuusio, mutta se ei toteudu. Sääliksi kävi orkesteria, jolla ei juurikaan ollut kunnollista soitettavaa Jussi Vähälän hienoja sellosooloja lukuun ottamatta.
Koreografisesti Earthborn tarjoaa parhaimmillaan kauniita ryhmäkohtauksia. Naisten elegantit asetelmat ja taipuisat käsiliikkeet luovat kuvaa jotain turmeltumattomasta, ja neoklassista tanssia sävyttävät kiinalaiset vivahteet. Miehet tuntuvat olevan paikoin kuin pakkotyöleirillä modernin maailman puristuksessa. Miao Miao Liun ja Sergei Popovin duetoissa jin ja jan sulautuvat. Ei kovin omaperäistä, mutta toimivaa.
Illan aluksi nähtiin todellinen virtuoosinumero Justin Peckin Heatscape. Se on saanut muotonsa ja visuaaliset virikkeensä Shepard Faireyn madala-graffiteista, joita Peck löysi Miamin Wynwood Wallsin alueelta. Koreografia on atleettista ja vauhdikasta. Se on kuin energiabuustin saanutta Balanchinea, eikä ihme, sillä Peck on tämän perinnettä vaalivan New York City Ballet’n kasvatti ja koreografi. Pakollinen hymy kovaa työtä tekevien tanssijoiden kasvoilla muistuttaa myös siitä maailmasta.
Musiikkivalinta on osunut nappiin, sillä Bohuslav Martinun virtuoosinen pianokonsertto antaa rytmit ja aksentit tiuhaan vaihtuvilla askelkuvioilla, hypyillä ja ensembleillä operoivalle tanssille. Risto-Matti Marin oli konserton loistava solisti, orkesteria johti Per Kristian Skalstad. Musiikin ja tanssin suhde oli kuin kaksintaistelussa. Konserton juhlavat ja uskonnolliset sävyt eivät niinkään koreografia kiinnostaneet.
Esitys osoitti, että meillä on iskukykyinen balettiryhmä, kunhan se saa taitojaan vastaavaa tanssittavaa. Solisteista erottuivat Florian Modan, Yuka Masumoto ja Rebecca King.
Harri Kuusisaari
