Carmen (Rebecca King) flirttailee sotilaiden kanssa Kansallisbaletin uudessa versiossa.
Suomi on tällä kaudella täynnä Carmenia. Sama ooppera on pyörinyt Kansallisoopperassa ja Tampereen oopperassa ja tulee kesällä Savonlinnan oopperajuhlille. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, myös Kansallisbaletin piti tehdä oma Carmeninsa. Mitä tämä kertoo? Ideoiden ja uskalluksen puuttestako?
Koreografi Liam Scarlettin pitkä (miksi tarvittiin kaksi väliaikaa?) balettiversio pitää sisällään tutut tapahtumat vain vähän muunnellen, ja musiikkina on Martin Yatesin sovitus, jossa käytetään Bizet’s oopperan teemoja rusinoita pullasta -tyyliin ja lisäksi hänen muita teoksiaan, mm. Arlesitar-sarjaa.
Carmen-baleteilla on pitkä historia aina Marius Petipasta alkaen – hän teki sellaisen jo 1845 eli Meriméen alkuperäisen novellin julkaisuvuonna ja 30 vuotta ennen Bizet’n oopperaa. Suosituimmaksi versioksi tanssinäyttämöllä on kuitenkin tullut Rodion Štšedrinin jousille ja lyömäsoittimille tekemä musiikki. Štšedrin onnistuukin säilyttämään alkuperäisen näytelmän särmän, Kansallisbaletin uusi Carmen sen sijaan ei.
Liam Scarlett on halunnut sijoittaa tapahtumat 1930-luvun Espanjaan, sisällissodan partaalle ja epäluulojen ja jännitteiden hallitsemaan ympäristöön. Tästä kertoo lähinnä alkunäytöksen diktaattoripatsas, mutta muuten realismi jää kovin laimeaksi, ja pääaisaksi muodostuvat visuaalisesti näyttävät joukkokohtaukset, joissa käytetään sovinnaista balettipyörintää.
Naisia kyllä retuutellaan näyttämöllä alusta asti, ja sotilaat läimäyttelevät kasvoille ketä milloinkin, mutta miksi väkivaltainen ja uhanalainen ilmapiiri ei silti välity? Ikään kuin Scarlett ei olisi osannut päättää, tekeekö realistista draamaa vai showta, ja näin hän päätyy ottamaan vähän molempia.
Mikä osuus lopputulokseen mahtaa olla musiikilla? Yatesin sovitus nimittäin sokeroi Bizet’n partituurin lähes viihteelliseksi mössöksi, jossa nautiskellaan makoisilla melodioilla harppujen helinän ja sulosointujen siivittämänä. Tämä on täysin sen arkirealismin vastaista mitä Bizet’n ooppera ja etenkin sen opera comique -tyylinen alkuversio ovat.
Carmen-oopperan tulkinnoissa eksoottinen romanttisuus on saanut väistyä jo kauan sitten, mutta nyt baletti läjäyttää kaikki nämä kliseet taas suoraan kasvoille. Johtoaiheiden käyttö on paikoin epäloogista, ja joskus kerronta töksähtää musiikin vaihtuessa kuin leikaten. Käytetty musiikki jää joskus vaille suoraa näyttämöyhteyttä. Esimerkiksi Carmen antautuu härkätaistelija Escamillon vieteltäväksi, musiikista puutuu intohimo.
Niin, siinä taas yksi Scarlettin version kummallisuuksia. Yleensä uhmakasta itsellisyyttä ja vapaudenkaipuuta pidetään koko Carmenin persoonan avaimena, mutta nyt koreografi unohtaa tämän puolen täysin. Hänen Carmeninsa on alussa pelkkä hutsu viettelevine elkeineen. Sitten hän päätyy kahden miehen väliseen loukkuun ja valitsee niistä kiinnostavamman.
Lopussa hänen ja Escamillon avioliittoa juhlitaan härkätaisteluareenalla. Villistä ja vapaasta Carmenista on tullut siisti porvarillinen morsian, jonka entinen poikaystävä sitten lopussa murhaa. Ratkaisu tuntuu todella sovinnaiselta niin draaman kuin naiskuvan kannalta.
Teoksen parasta antia on visualisointi, Jon Bausorin lavastus ja puvut sekä James Farncomben valaistus. Niissä ajan ja paikan realismi yhdistyy draaman tunnelmiin ja antaa myös silmänruokaa.
Kansallisbaletin tanssijajoukon nuoruus ja tietty kokemattomuus realistisemman näyttämötulkinnan parissa näkyy esimerkiksi sotilasjoukon säyseydessä, kun sen olisi pitänyt henkiä uhkaa. Sitten kun päästiin itse tanssiin, sen soljunnasta saattoi kyllä nauttia. Saattaa tosi olla, että näytteleminen vapautuu esityskertojen myötä.
Rebecca King yritti parhaansa mukaan saada Carmeniinsa kipinää ja aistillisuutta, mutta kun mainittu vapauden aspekti jäi koreografiasta pois, en saanut hahmoon otetta. Frans Valkama teki uskottavasti rakkaudessaan vähän nynnyn Don Josén, jonka kiihkeä puoli olisi saanut tulla enemmän esiin. Mutta toisaalta tällaisia ne parisuhdeväkivallan tekijät usein ovat.
Tuukka Piitulainen oli näyttävä, machomainen Escamillo. Yaka Masumoton Michaelassa oli kyllä koskettavuutta, mutta hahmo jäi versiossa vähän ontoksi. Viimeisessä kohtaamisessa hän ei olekaan hakemassa Don Joséta kuolevan äitinsä luo vaan ojentaa tälle Carmenin erokirjeen.
Kapellimestari Mikhail Agrestin johtama orkesteri tiristi Yatesin musiikkiversiosta kaiken sointimahlan ja rytmipotkun, mutta vähän musikaalimaiselta meno vaikutti.
Harri Kuusisaari
