Ritarihuoneen uusi konserttisarja ei olisi voinut saada parempaa lähtölaukausta kuin Chiaroscuro-kvartetin konsertti. Se oli harvinaista herkkua, todellista soinnin ja nyanssien juhlaa. Näin raikkaina en muista Haydnin ja Beethovenin kvartettojen soineen aikoihin.
Uuden sarjan taiteellisina johtajina ovat pianistit Paavali Jumppanen ja Emil Holmström sekä professori Laura Kolbe. Avajaiskauden teemakaupunkeina ovat Wien, Pietari ja Helsinki.
Toivottavasti projekti saa tuulta purjeisiinsa, sillä jokainen yritys kamarimusiikin tarjonnan rikastamiseksi on tervetullut. Erityisesti kansainvälisten jousikvartettien puute on ollut ammottava aukko pääkaupunkiseudun musiikkielämässä siitä lähtien, kun Uusi Helsinki -kvartetti lopetti järjestämänsä Jousikvartetit Ritarihuoneella -sarjan, joka sittemmin siirtyi Musiikkitaloon.
Chiaroscuro-kvartetin jäsenet ovat eri maista: Venäjältä, Espanjasta, Ruotsista ja Ranskasta. Tunnetuin heistä on ykkösviulisti Alina Ibragimova, joka on tullut tunnetuksi toinen toistaan hienommista Hyperion-levyistä. Hänen soittimenaan on Andrea Amati -viulu vuodelta 1570. Vaikka hänen repliikkinsä ovat huikeita, hän ei dominoi kvartettia, vaan henki tuntuu demokraattiselta, ja jokainen yksityiskohta on hiottu yhteissoitollisesti todella pitkälle.
Soitolle antaa ominaislaatunsa se, että kvartetti käyttää klassismin ajan musiikissa suolikieliä ja aikakauden tyylistä jousta. Lisäksi se käyttää minimaalisesti vibratoa, jolloin se on keinona tehokkaampi kuin jatkuvasti huljuttelemalla. Soitto kuulostaa puhtaammalta ja detaljeista rikkaammalta, kun asiat täytyy tehdä fraseerauksella eikä sointia lihottamalla. Ritarihuoneen anteliaassa akustiikassa tämä korostui.
Konsertin aloittanut Haydnin kvartetto C-duuri op. 33, ”Lintu”, meni aluksi suoraa ja solakkaa sointia ihmetellessä. Siinä ei ollut mitään steriiliä, vaan se tuntui päästävän läpi normaalia suuremman määrän nyansseja, värejä ja yksityiskohtia prisman lailla. Vaikutelma oli kirkas, monitasoinen ja suorastaan eläimellisen herkkä.
Haydnin kvarteton lintumotiivi viserteli joskus niin seitinohuissa pianissimoissa, että piti höristää korviaan, ja sitten se taas lähti lentoon rikkaana tekstuurina. Juoksutukset saivat tuikkivan sävyn, kun jokainen sävel kimalsi kuin korun helmenä. Rustiikkiset puolet tulivat yhtä lailla esiin, ja teos oli kuin henkevää seurustelua tai peliä, jossa koko ajan syötellään ja otetaan koppeja.
Beethovenin Harppu-kvartetolle op. 74 antaa nimensä ensimmäisen osan näppäillen soittimelta toiselle siirtyvä teema, joka nyt tuntui helisevän totuttuakin yläsävelikkäämmin. Lyyrinen auvo on kuitenkin vain lumetta, sillä teoksesta aukenee draamaa kuin yllättäen, ja Chiaroscuro-kvartetti toteutti nämä kontrastit pikkutarkan nyanssityön ja repäisevien vetojen välillä kouriintuntuvasti.
Vielä ekspansiivisempi on Beethovenin ensimmäinen Razumovski-kvartetto, F-duuri op. 59. Siihen olisi sopinut lihaisampikin sointi, mutta Chiaroscuro-kvartetti panosti jälleen vivahteisiin voiman sijaan ja onnistui avaamaan musiikista joka käänteessä uusia puolia.
Erityisesti toinen osa sai kontrastiensa jyrkkyydessä rohkean tulkinnan, kun hiirenhiljaa tikittävät rytmit kasvavat äkkiä rajuksi takomiseksi. Hidas osa tuntui viittaavan jo säveltäjän myöhäisten kvartettojen taivasnäkyihin, ja finaali korskeine venäläisteemoineen soi virtuoosisesti.
Kvartettimusiikki on Ritarihuoneen parasta mahdollista käyttöä. Lisää tällaista!
Harri Kuusisaari
Kiitos lennokkaan informatiivisesta konserttiarvioinnista, joka runsaine yksityiskohtineen välitti todella elävän mielikuvan siitä, mitä yleisö on saanut kuulla. Tuli syystä tunne, että olisi ollut hienoa päästä kokemaan konsertti omin korvin.
Kiitos palautteesta!