S
äveltäjä Thomas Adésin ja koreografi Wayne McGregorin baletti The Dante Project perustuu Danten Jumalaiseen näytelmään muttei kuvita sitä. Se on pikemmin näyttämöllinen ja musiikillinen fantasia Danten teemoista kuin tarkka juonibaletti. Matka alkaa helvetin pimeistä syövereistä ja erilaisten paheiden noidankattilasta. Kiirastuli korostaa uusiutumista ja etsimistä, ja teos päättyy paratiisin kosmisiin pyörteisin. Kaikki tämä toteutuu kuin yhtenä huimaavana nosteena.
Teos sai kantaesityksensä koronarajoitusten kourissa Lontoon Kuninkaallisessa oopperassa 2021, ja toukokuussa se rantautui toisen tuotantotahonsa Pariisin oopperan balettiin. Esitys Garnier-oopperassa kuului Rondon lukijamatkan ohjelmaan ja sai kaikki haltioihinsa. Kaikki 13 esitystä olivat loppuunmyytyjä.
Tuntui, kun Sergei Djagilevin siivet olisivat havisseet Garnier-teatterissa, sillä kyseessä oli todellakin ilmaisuja orgaanisesti yhdistävä kokonaistaideteos, isossa koneistossaan ja kolmen tunnin mitassaan harvinainen laatuaan.
Idea Dante-baletista oli Adesin, ja Inferno kuultiin mm. Los Angelesissa ja Helsingissä RSO:n konsertissa jo ennen koko baletin ensi-iltaa. Rondon haastattelussa säveltäjä kertoi, että Inferno on hänen mielestään Jumalaisen näytelmän kivoin osa, koska se on niin kammottavalla tavalla hauska. ”Dante kostaa siinä ihmisille, joista ei pitänyt, ja tuntee vahingoniloa laittaessa heidän kärsimään. Tapahtumia ja karaktäärejä on paljon Seuraavissa osissa kaikki ovat jo lähtökohtaisesti pelastettuja, joten musiikki on aivan erilaista.”
Konsertissa Inferno oli värikäs spektaakkeli lukuisine Liszt-lainoineen, Tshaikovskin balettien muistumineen ja värikkäine karakterisointeineen. Silti vasta baletissa se löysi kontekstinsa, eikä partituurin tietty retrotyylinen tyylikierrätys häirinnyt. MacGregor oli luonnehtinut kaikki vastenmieliset hahmot (itsekkäät, varkaat, ahmatit, ulkokullatut, väärät profeetat jne.) rikkaasti muotoaan muuttavilla ryhmätansseilla, jotka eivät lukitse mielikuvia karikatyyreiksi.
Tanssijat laahustavat, muodostavat liskomaisesti valuvia rivistöjä ja erilaisia rinki- ja parimuodostelmia, liitelevät aistillisessa synnin hurmiossa tai liikehtivät tarkoituksellisen kömpelösti. Musiikki ja tanssi kohtaavat, joskus taas erkanevat. Aviorikkojien Francesca di Riminin ja Paolon tarina erottuu riepottelevana pyörremyrskynä sekä montussa että näyttämöllä, samoin paavit päät edellä maahan survottuina, jalat tulessa paahtuen.
Adésin partituuri päättyy ennen Saatanan tapaamista repäisevään galoppiin (Listz-laina: Grand galop chromatique), ja tällöin miestanssijat esittävät huikean virtuoosinumeron syöksähtelyineen ja piruetteineen. Punaiseksi langaksi McGregor on punonut läpi baletin vaeltavan Dante-hahmon (tähtitanssija Germain Louvet), joka etsii kadotettuaan Beatricea (prima ballerina Hannah O’Neill).
Danten elekieli on etsimistä, kurkottamista ja hamuamista kohti ideaalia – paitsi rakkautta niin myös elämän tarkoitusta. Toisessa osassa, Kiirastulessa, Dante käy läpi elettyä elämää: mitä tuli tehtyä oikein ja väärin, minne nyt suunta? Hän katsoo peiliin ja kohtaa elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä. Näyttämöllä nähdään myös Dante ja Beatrice lapsina.
Kiirastulen musiikilliseksi perusmateriaaliksi Adés on valinnut ikivanhaa synagogalaulua hänen oman sukunsa luostarista, jonka perinne ulottuu vuosituhannen taakse Syyrian Aleppoon. Sitä kuullaan ensin nauhalta, ja sitten orkesteri eri soittimet nappaavat ja muuntelevat teemoja. Jylhää, sakraalia kokemusta täydentää kellojen kilke, mutta ilme on samalla henkilökohtainen, intiimi.
Kolmas osa, Paratiisi vie tanssin ja musiikin aivan uudelle, kosmiselle tasolle. Musiikki toistaa samaa asteittaista teemakulkua eri rekistereissä ja käännöksissä kuin jokin kaleidoskooppi, ja tanssivat astuvat vuorotellen esiin yhä uusin muodostelmin ja abstraktein, taiturillisin kuvioin. Tulee kuva tyhjästä tilasta, joka jatkuu spiraalina ylöspäin, loputtomana ikuisuuden virtana.
Pariisin oopperan baletissa on erikseen tähti- ja rivitanssijoiden kategoriat, mutta tämän esityksen perusteella kaikki tuntuivat olevan karismaattisia tähtiä. Klassispohjaisen liikkeen täydellisyys ja sulavuus saivat mukaansa koreografisia epämukavuusalueita, jotka loivat jännitettä ilmaisuun.
Thomas Adés johti itse Pariisin oopperan orkesteria, joka tempautui koko voimallaan mukaan partituurin värimaailmaan, joka ulottuu hyytävästä polttavaan. Tacita Deanin visualisointi ja Lucy Carterin valot täydensivät kokonaisuuden näyttämörunoelmaksi, joka yhdisti kristillistä symboliikkaa postmoderniin kuvakieleen. Se ulottui varjojen ja chiaroscuron maailmasta eri kuva-aiheiden (väriään vaihtava puu, kalliomaisemat) kautta kosmiseen häikäisyyn.
Béjartin baleteissa on elinvoimaa
Pariisin oopperan baletti on kooltaan suurimpia maailmassa, minkä ansiosta se voi esittää kahta isoa tuotantoa samanaikaisesti. Kun The Dante Project valtasi Garnier-teatterin, Bastillen oopperassa esitettiin kolmen Maurice Béjartin teoksesta koostuvaa ohjelmaa.
Tulilintu (1970), Vaeltavan kisällin lauluja (1971) ja Bolero (1961) ovat kaikki koreografin parhaiten aikaa kestäneitä teoksia. Béjart tekee musiikille uskollista ja koreografisesti inspiroivaa tanssia abstraktin ja kertovan baletin välimaastossa. Niissä Bérjart nosti myös miestanssijoiden asemaa pelkästä ballerinojen nostokoneesta loisteliaiksi ja tunteviksi päähenkilöiksi.
Tulilintu on tehty Pariisin oopperan baletille, ja siinä Béjart muuttaa alkuperäisen tarinan vallankumouksen ja uudelleensyntymän allegoriaksi. Hän käy koreografiassaan läpi elämän ja kuoleman kierron ja luo häikäiseviä kuvia ja 60-lukulaisessa idealistisuudessaan koskettavaa tanssia. Solisteja on kaksi, Tulilintu ja Feeniks-lintu, ja harmaisiin partisaaniasuihin puettu tanssijaryhmä kohtaa punaisissa trikoissa loistavan joukon.
Kaikki tämä sopii erinomaisesti yhteen Stravinskyn musiikin (sarja, 1919) kanssa, itse asiassa paremmin kuin alkuperäinen satu venäläisen kansantaruston myyttisestä linnusta. Pariisin oopperan tanssijat, nimiroolissa karismaattinen ja lintumaisen virtuoosinen Fransesco Mura, esittivät teoksen niin energisesti kuin se olisi eilen tehty, ja Patrick Langen johtama orkesteri todella tiesi, miten tanssin kanssa luodaan yhteys.
Vaeltavan kisällin lauluja on tehty Mahlerin laulusarjaan, ja tanssi kertoo musiikin ja runojen mukaisesti itsensä hukanneesta, romanttisesta ja kohtaloaan ja mestariaan etsivästä nuorukaisesta. Silti kun lyyrinen ja kärsivä Antoine Kirscher kohtaa kohtalomaisen Enzo Saugarin, ei voi välttyä vaikutelmalta, että kyseessä on myös kahden miehen rakkaustarina. Tanssijoiden välinen kemia ja emotionaalinen panos oli niin voimakas, että sukupuolen sai unohtaa ja eläytyä yleisinhimillisiin tunteisiin. Baritonisolistina oli hieno Samuel Hasselhorn.
Vaikka Béjart teki Boleron Brysselin, tuskin kukaan muu ryhmä on ominut sitä niin kuin Pariisin oopperan baletti. Miltei jokainen ryhmän miespuolineen tähtitanssija suorittaa riittinsä ja joskus jättää myös jäähyväisensä sen keskushahmona, joka tanssii itsensä ryhmän keskellä näännyksiin Ravelin musiikin huikeaa varttitunnin crescendoa tarkasti seuraten. Hahmon voi tulkita guruksi, jota muut ihaillen matkivat, tai sitten uhriksi – ehkä ne ovat saman asian eri puolia.
Tällä kertaa areenan keskellä oli Audirc Bezard, joka täytti kaikki karisman ja fyysisen kestävyyden vaatimukset. Yleisö ponkaisi sekunnissa pystyyn, ja aplodit olivat valtavat.
Harri Kuusisaari
