Aram Hatšaturjanin säveltämä Spartacus on tullut tunnetuksi baleteista miehekkäimpänä, sporttisena spektaakkelina, jolla erityisesti Moskovan Bolshoi-baletti valloitti aikoinaan maailmaa. Antiikin gladiaattorista orjakapinan johtajaksi noussut Spartacus henkilöityi sorrettujen puolesta taistelijaksi ja vallankumouksen ikoniksi, jonka myös Hollywood sangen pian omi tarkoituksiinsa.
Neuvostoliitto näki Stalinin Spartacuksena, mutta Hatšaturjan saattoi kuitenkin nähdä isä aurinkoisen pahana kenraali Crassuksena ja nimihenkilön edustavan vainottuja taiteilijoita.
Baletin musiikin herooinen mahtipontisuus ja pompöösit stadiontunnelmat ovat onttoa sosialistista realismia, kun taas slaavilainen lyyrisyys osuu melodisiin kultasuoniin Seremoniallisimmillaan musiikista tulee niin pakonomainen vaikutelma, että tulee mieleen, haluaako säveltäjä sanoa jotain rivien välistä: näin sävelletään diktatuurissa veitsi kurkulla.
Kansallisbaletissa teoksen johtanut Philippe Beran ei yrittänytkään tasoittaa tätä vaikutelmaa, vaan musiikki soi pääosin meluisasti. Onneksi vastakohtana saatiin myös orientalistisia herkutteluja. Partituuria oli lyhennetty reippaasti, mitä en jäänyt suremaan.
Tuotanto oli Australian baletista, ja koreografiasta vastasi Lucas Jervies. Yhdessä lavastaja-puvustaja Jérome Kaplanin kanssa hän oli ottanut lähtökohdaksi totalitaristisen sortoyhteiskunnan, joka voisi olla niin Neuvostoliitto kuin nykypäivän Pohjois-Koreakin. Tämä tulee esiin jo brutalistisessa betoniarkkitehtuurissa ja harmaassa värityksessä muureineen, areenoineen ja patsaineen.
Alussa joukot poseeraavat ja heiluttelevat punalippuja unisonossa kuin Kiinan puna-armeijan paraatissa ikään. Mustapukuiset sotilaat käyskentelevät luoden uhkaavaa tunnelmaa. Orjiksi myytäviä naisia riepotellaan, ja koko teoksen naiskuva on äärimmäisen vastenmielinen.
Taistelujaksot on perinteisesti toteutettu miekkaillen, jolloin niihin voi saada koreografista otetta – onhan taitelukoreografioilla pitkä perinne baletissa ja teatterissa. Jerviesin versiossa ne tehdään realistisemmin ja raaemmin painien, nyrkeillä mäiskien ja kuristaen.
Taisteluliikkeistä on vastannut Nigel Poulton. En epäile hänen ammattitaitoaan tällä saralla, enkä missään tapauksessa kaipaa väkivallan estetisointia. Sopii silti kysyä, onko baletista kilpailemaan väkivaltaelokuvien kanssa niiden keinoilla. Mielestäni ei. Tanssi jää väkinäiseksi toisessakin näytöksessä, kun Crassus leikkii huvilallaan ihmisten alistamisella.
Kyllä vain, totalitarismi on inhaa, ja diktaattorit ovat pahoja – se tulee esityksen kuluessa alleviivatusti esiin. Ei tässä Spartacuksessa ole tarkoituskaan nauttia julmuudesta. Lucas Jerviesin keinot eivät kuitenkaan riitä viemään realismia niin pitkälle, että draama toimisi.
Kerrontaan jää kummallisia aukkoja – esimerkiksi kapinallisten hyökkäys Carruksen huvilalle jää kokonaan näyttämättä. Symbolisesti hyvä idea on, kun orjat kaatavat osoittavaa sormea kuvaavan veistoksen, jonka idea on peräisin Rooman keisari Konstantinuksen patsaasta. Näitä patsaiden kaatojahan on riittänyt diktatuurien kaatuessa tai viimeksi cancel-kulttuurin tuoksinassa.
Huvittavimmillaan esitys on toisen näytöksen kylpyläkohtauksessa, jossa orjat pesevät miehiä Joutsenlammen joutsenliikkeitä matkien. En tiedä, oliko huumori tahallista vai tahatonta. Mutta saatiinpa ihailla komeita miesvartaloita. Tanssijoiden sporttisuus tuo silmänruokaa karuuteen – vielä kun sitä olisi käytetty enemmän itse liikkeen palveluksessa.
Kolmannen näytöksen aloittavassa kuuluisassa Adagiossa jää vihdoin rauhaa nauttia itse tanssista, kun Michal Krcmar ja Zhiyao Chen esittävät Spartacuksen ja Flavian kauniin dueton. Sitä seuraavissa ryhmätansseissakin kuviot alkavat virrata vapautuneemmin, kunnes roomalaisten sotilaat tekevät leikistä lopun, ja päätös Via Appialla on verinen.
Michal Krcmar on ollut tullut Kansallisbaletissa tunnetuksi luotettavana, ehkä joskus vähän yksivakaana tanssijana. Spartacus sopi hänelle hyvin, ja hän toi hahmoon myös inhimillisyyttä. Zhinao Chenin herkkäliikkeistä tanssia kelpasi myös katsoa, mutta hänessä ei ole vielä sellaista karismaa, mitä loppukohtaus vaatisi Flavian jäädessä ristiinnaulittujen gladiaattoreiden juurelle vannomaan Spartacuksen muistoa.
Henry Grey oli Crassuksena itse julmuri ja tanssikin näyttävästi, kunhan sai siihen tilaisuuden. Claire Teisseyre teki hänen vaimostaan Caiuksesta kiinnostavan roolityön, sillä hahmo on kiero pyrkyri mutta joutuu samalla miehensä halveksunnan kohteeksi.
Gladiaattorit ja pienemmät roolit antoivat hyvän tilaisuuden katsastaa baletin uutta, kansainvälistä tanssijakuntaa. Tässä onkin yksi klassisten juonibalettien tehtävä: työllistää iso seurue monipuolisesti. Sen Spartacus hoitaa, sillä väkeä ylimyksistä roomalaisiin, orjiin ja muihin riittää.
En kuitenkaan ihan vakuuttunut siitä, miksi tämä tuotanto piti tuoda Suomeen. Sen teema eli vallan rappeuttava vaikutus on tietenkin yleispätevä, mutta se ei löydä kunnolla ajankohtaista piikkiään, eikä rakkauden vastavoimasta oikein voi puhua. Ennen kaikkea se on tanssillisesti tylsä – aivan samoin kuin viime kauden uusi satsaus Jekyll & Hyde.
Harri Kuusisaari
