Arvio Giuseppe Verdin Don Carlos Kansallisoopperassa.
Moni Giuseppe Verdin ooppera käsittelee sellaisia teemoja kuin velvollisuus vastaan rakkaus, kohtalo vastaan vapaa tahto, politiikka vastaan yksilölliset tunteet. Silti missään niistä nämä teemat eivät kiteydy niin rikkaaksi musiikillisten aiheiden verkostoksi kuin Don Carloksessa. Ooppera on täynnä emotionaalisesti koskettavia kohtauksia, etenkin duettoja, joissa ihmiskohtalot ja suuret tunteet törmäävät yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Erityisen leiman Espanjan kuningas Filip II:n hovissa tapahtuvalle oopperalle antavatkin poliittiset konfliktit valtion ja kirkon, yksinvaltiuden ja liberalismin välillä. Filipin diktatuurin julmuus näkyy tässä ennen muuta protestanttisten ja Espanjan ikeestä vapaaksi haluavien flanderilaisten välivaltaisena kohteluna, mutta kaiken takana lymyää silti katolinen kirkko, jonka inkvisitiolaitos kuuluu kristinuskon historian häpeätahroihin.
Henkilösuhteiden perustana on Espanjan ja Ranskan rauhan takeeksi solmittu Filipin ja Elisabethin avioliitto, jossa vaimon tunteet ja rakkaus kuninkaan poikaan Don Carlokseen joutuvat tukahdutetuksi. Tämän taustan selviämiseksi tarvitaan oopperan alkuperäistä, viisinäytöksistä versiota. Ilman sen ensimmäistä näytöstä, kohtausta Fontainebleaun metsässä, etenkin Elisabethin hahmo jää irralliseksi miesten väliseksi pelinappulaksi.
Kansallisoopperan uusi Don Carlos valitettavasti on juuri tällainen nelinäytöksinen torso. Viisinäytöksinen Modenan versio nähtiin Töölönlahdella 1998 Ralf Långbackan ohjaamana. Onhan se pitkähkö, mutta siinä sentään on Verdin itse tekemät lyhennykset. Alkuperäinen Pariisin versio on vielä pidempi baletteineen päivineen – mutta täynnä upeaa musiikkia ja selventäviä kohtauksia, jotka olisi syytä nähdä useammin.
Uusi ohjaus on Davide Livermoren, ja se on yhteistuotanto Kööpenhaminan ja Oslon oopperatalojen kanssa. Ohjaaja on valinnut epookiksi generalissimus Francon diktatuurin, mutta viitteitä riittää myös muualle. Visualisoinnissa Gio Forman yksikertaisia lavastuksia elävöittävät Antonio Castron valot ja D-Wok studion videosuunnittelu.
Esityksestä tuleekin melkoinen Espanjan taiteen kavalkadi, sillä seinille heijastetaan oopperan hahmoihin liittyviä tauluja ja muuta taidetta Verlasquezista Picasson Guernicaan (1937), jonka verinen aihe tietenkin sopii diktatuuriin kuin diktatuuriin. Tarkoituksena on alleviivata Espanjan historian veristä perinnettä Filip II:sta Francoon.
Videosuunnittelu laittaa tilan elämään kolmiulotteisilla, liikkuvilla kuvillaan, mutta valitettavasti videot ja valot jäävät alleviivaamaan näyttämötapahtumia latteasti yksi yhteen. Raskaat pilvet liikkuvat, kun tulee jotain pahaenteistä, ja dramaattisissa käänteissä punainen valo täyttää näyttämön. Tätä vastaava termi on mickey mousing, jota pidetään sangen alkeellisena musiikkidramaturgian tyylinä. Opera for dummies?
Henkilöohjauksessaan Livermore (tai hänen assistenttinsa) tyytyy sangen konventionaalisiin ratkaisuihin. Auto-da-fé -kohtauksessa näyttämön alla kidutetaan vankeja, mutta roviota ei näytetä, ja kuorokin on aika paljon pienempi kuin vuonna 1998. Alku- ja loppukuvassa elävä patsas kuvannee menneisyyden haamuja. Kaarle V on yksi sen hahmoista, mutta lopussa kuningasisä ilmaantuu näkynä koko komeudessaan. Sen rooli jää arvoitukseksi – Carlos ei pelastu vaan saa luodin niskaansa Filipin pistoolista.
Vaikka henkilöohjaus ei elävimmästä päästä olekaan, se nostaa hienot laulajat keskiöön, ja aarioissa, duetoissa ja muutamassa ensemblessä syntyy vahva musiikillinen imu, ja henkilöjen väliset mutkikkaat suhteet tulevat esiin ainakin selkeinä.
Timo Riihonen oli piinattu Filip, jonka avioliitto on pilalla ja kirkkokin alistaa. Ehkä alussa kuningas jäi vähän kiltiksi ja vaille pelottavaa auktoriteettia, mutta Filipin kiivastuessa Riihosen basso alkoi jylistä komeasti. Inhimillinen valotus lopulta toimi, ja kuuluisan aarian Ella giammai m’amo valittava legatolinja kosketti. Sitä seuraava duetto suurinvisiittorin kanssa oli asiaankuuluvan karmiva, vaikka Volodymyr Tyshkov olikin kovin nuoren oloinen ”kaksi kuningasta valtakunnalle tuoneeksi” hirviöksi. Roolissa vuorottelee Mika Kares.
Andrea Shinin tenori kalskahti tunteikkaasti epätoivoisen Don Carloksen roolissa, vaikka näyttämöllisesti hän ei saanutkaan sen epävakautta ja kuohahtelevuutta esiin. Nina Bezu toi alistetun Elisabethin hahmoon totuttua enemmän uhmaa ja vuodatti sopraanostaan kaipauksentäyteistä, ylevää linjaa. Tuntui silti, ettei hän ole Verdissä yhtä kotonaan kuin Kansallisoopperassakin nähtynä Salomena. Elisabethina vuorottelee Silja Aalto.
Koko solistijoukon vaikuttavin ilmestys oli moldovialaisen baritonin Andrey Zhilikhovskyn Rodrigo. Hän tulkitsi vapaustaistelijan ja idealistin roolia jalosointisella äänellä ja vakaumusta puhkuvalla olemuksella. Kuolinkohtaus toi tipan silmään pakahduttavine linjoineen ja herkkine ohenteineen.
Saksalainen mezzosopraano Dorothea Spilger sai Ebolin roolini niin turhamaisuutta kuin mustasukkaista kiivautta. Aluksi ääni ei oikein auennut, mutta aaria O don fatale oli täysosuma. Janne Sihvo väläytteli lupaavia reservejään munkkina (Kaarle V), ja pienemmistä naisrooleista huomiota herätti Saara Kiiverin ääni taivaasta.
Ylikapellimestari Hannu Lintu muotoili Verdin orkesterisatsia plastisesti ja tummaa ilmaisuvoimaa korostaen. Orkesteri vastasi hienolla soitolla. Ainut huomautus koski taas säestysäänten balanssia. Ainakin omalle paikalleni etupermannolle ne kuuluivat usein liian kovaa.
Harri Kuusisaari
