Päällekirjoitus eli alkuperäisen tekstin käyttäminen ihan toisen tarinan kertomiseen on ollut teatteri- ja oopperaohjauksen keinoja jo kauan. Oopperassa ei tekstiä voi kuitenkaan sorkkia kuten teatterissa, koska musiikki rakentuu sille. Oivaltavan tekijän tunnistaakin siitä, miten hän pystyy tekemään näyttämöllisen muuntautumistempun niin, ettei siitä synny ristiriitaa alkuperäisen version kanssa, vaan se avaa teoksen ulottuvuuksia uudella tavalla.
Richard Straussin ooppera Die Frau ohne Schatten on nykyajan ohjaajille kova pähkinä. Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannstahl halusivat tehdä siitä Taikahuilun veroisen sadun, runsaalla symboliikalla ja wagneriaanisesti hehkuvalla musiikilla höystettynä. Hofmannstahl kaivoi elementtejä intialaisista ja eurooppalaisista tarinoista ja yhdisti freudilaista psykologiaa porvarilliseen maailmankäsitykseen avioliiton onneloineen.
Libretossa henkimaailman keisari ja keisarinna sekä ihmisten maailmasta köyhä värjäri ja tämän vaimo pannaan testiin. Keisarinnalla ei ole lapsia eikä varjoa, ja ellei hän saa niitä, keisari muuttuu kiveksi. Imettäjänsä johdatuksella keisarinna lähtee maan päälle. He houkuttelevat lahjuksin värjärin vaimoa antamaan varjonsa, joka on hedelmällisyyden symboli. Lopulta keisarinna tekee päätöksensä: hän ei haluakaan sitä toisen onnen hinnalla. Myötätunnon oppiminen tuo vapautuksen, kumpikin pariskunta saa taas toisensa.
Useimmiten oopperasta nähdään viitteellisesti etäännytettyjä tulkintoja, joissa ei tarvitse ottaa kantaa höttöiseen symboliryteikköön vaan saa antaa ylellisen musiikin viedä. Deutsche Oper Berlinin uudessa tuotannossa Tobias Kratzer päätyi toiseen ratkaisuun: hän riisui jugend-sadusta kaiken yliluonnollisen ja teki siitä nykyajan avioliittodraaman.
Ei ole henkikuninkaan tytärtä, kuuvuorta, punaista haukkaa tai temppelivartijoita. Kalat eivät laula pannussa, ihmiset eivät uppoa maahan, eikä elämän veden lähde pulppua. Kratzer käsittelee ajankohtaista kysymystä: voiko nainen olla onnellinen vasta, kun hän on synnyttänyt lapsia – ja voiko hän siirtää tehtävän sijaisäidille. Onko lapsettomuuden ongelman ympärillä käytävä kauppa moraalisesti oikein?
Tulkinta näyttää kaksi pariskuntaa, varakkaan ja köyhän. Imettäjästä on tehty rikkaan rouvan anoppi, jolla ei ole muuta mielessä kuin itsekkäästi varmistaa sukupuun jatkuminen. Avioelämän onnettomuus vaivaa kumpaakin paria. Kun miestään hellan ääressä palvelevan värjärin vaimon eteen tuodaan hehkeitä rakastajia, luksustuotteita ja lupaus vapaudesta ja onnesta, on inhimillistä, että hän tarttuu tilaisuuteen.
Kratzer vie tv-sarjamaisen realismin niinkin pitkälle, että filmijaksossa näytetään, kun värjärin vaimo käy klinikalla luovuttaakseen munasolunsa. Pian ollaan keinohedelmöityksellä syntyneiden vauvojen laitoksessa, eikä oltaisi Deutsche Oper Berlinissä, ellei homopari tulisi hakemaan sieltä omaansa. Vauvajuhlissa tapahtuu draaman käänne, kun tuleva äiti yllättäen särkee onnen kulissit.
Tähän asti kertomus toimii, sillä kaikki nämä teemat ovat kaivettavissa libretosta, ja jokainen yksityiskohta istuu näyttämölle analyyttisen tarkalla yksilöohjauksella. Onnellinen loppu empatian oppimisineen ja päiväkodin riehoineen ei vain kovin hyvin sovi konseptiin.
Vielä suurempi ongelma on se, että Straussin musiikilla ei tunnut olevan paljoakaan tekemistä tarinan kanssa. Säveltäjä käyttää siihen asti suurinta oopperaorkesteria luomaan kimmeltävää ja pauhaavaa sadunhohtoa, joka kaipaisi visuaaliseksi vastineekseen jotain muuta kuin paidan silitystä – niin luontevia kuin värjärin perheen arkiset puuhat ovatkin.
Ylikapellimestari Donald Runnicles tosin loi siltaa analyyttisellä ja partituurin moderneja piirteitä korostavalla tulkinnallaan, jossa ei ollut sellaista romanttista taikaa kuin voisi olla.
Solistitiimi oli kutienkin erinomainen. Catherine Foster oli värjärin vaimona muutakin kuin kiukkupussi – onnettomasta avioelämästä kärsivä ja suuria unelmoiva nainen. Dramaattinen sopraano oli voimaa täynnä mutta uljasta kauneutta uhraamatta. Jordan Shanahan teki lämpimällä baritonillaan värjäristä oopperan empaattisimman hahmon.
Daniela Köhlerin keisarinnassa oli hienostorouvan eleganssia. Hänen jugendlich-dramaattinen äänensä soi raikkaasti. Siinä on vähän samaa väriä kuin Camilla Nylundilla, joka tulkitsi roolia lokakuussa Berliinin Staatsoperissa Claus Guthin minimalistisessa ohjauksessa. Eli kaksi suuria voimavaroja vaativan oopperan tuotantoa samassa kaupungissa yhtä aikaa. Kauankohan tällainen luksus kestää?
Clay Hilley oli metsästystä rakastavana kesiarina juuri niin macho kuin pitääkin. Marina Prudenskajan imettäjässä ei ollut ehkä sitä demonista ulottuvuutta, mitä tältä roolilta voisi odottaa, mutta bisnesnaisen kovuus ja juonikkuus sopi ohjaukseen.
