Astelin odotusta täynnä Beriinin filharmonikkojen konserttiin, jossa ylikapellimestari Kirill Petrenkon piti johtaa Sibeliuksen Lemminkäissarja. Petrenkohan ei kaudellaan ole juurikaan tehnyt Sibeliusta, toisin kuin edeltäjänsä Sir Simon Rattle, joka johti ja levytti kaikki säveltäjän sinfoniat ensimmäistä kertaa huippuorkesterin historiassa.
Mutta kuinkas kävikään? Soolosellisti Ludwig Quandt nousi kuuluttamaan, että Petrenko oli sairastunut, ja tilalla johtaa Dima Slobodeniouk. Ensin tuli tietenkin mieleen, että taas suomalaisia tarvittiin Sibeliukseen, mutta kyllä valinnassa muukin painoi. Dima on orkesterille tuttu debytoituaan siellä 2018. Lisäksi hän oli esittänyt konsertin solistin, viulisti Frank Peter Zimmermannin kanssa ohjelmassa olleen Elgarin viulukonserton vastikään Pariisin orkesterin kanssa.
Näin Dima pääsi täydentämään huikean suomalaispanoksen Berliinin filharmonikkojen talviohjelmassa. Kapellimestari Dalia Stasevska tekee orkesterin edessä debyyttinsä 27. helmikuuta, ja viikkoa aiemmin 20. helmikuuta kuullaan Outi Tarkiaisen uuden teoksen Day Night Day kantaesitys. Konsertin johtaa Marin Alsop. Se on Berliinin filharmonikkojen, Bostonin sinfonikkojen ja Radion sinfoniaorkesterin yhteistilaus.
Kaikki nämä konsertit ovat katsottavissa orkesterin Digital Concert Hallissa erinomaisella äänenlaadulla.
Dima joutui hyppykeikallaan vaikeaan rakoon, sillä kutsu tuli niin lyhyellä varoitusajalla, että harjoituksia ehti olla vain yksi. Mutta ei hätää: varmoin ottein ja laajoin elein hän sai orkesterin mukaansa heti Lemminkäissarjan alusta lähtien. Ovatkohan saaren neidot vietelleen Lemminkäistä koskaan näin kutsuvasti? Filharmonikot toivat soinnillisella muhkeudellaan ja tiimipelillään musiikkiin hemaisevaa aistillisuutta. Dima satsasi dynamiikan vaihteluun, vaikka yksityiskohdat olisivat runsaammalla harjoitusmärällä varmaan olleet vieläkin tarkempia.
Tuonelan joutsenen Berliinin filharmonikot levytti jo aikanaan Herbert von Karajanin kanssa, ja siitä muodostui pysähdyttävä kokemus. Englannintorven ja soolosellon dialogi oli syvällisen koskettava, ja jousiston hiljaisten värinöiden intensiteetti oli käsinkosketeltavaa. Lemminkäisen Tuonelan matkan näyt olivat jylhän dramaattisine vaskineen, ja kotiinpaluussa Dima ei säästellyt herooista latausta, joka kasvoi pitkälinjaisesti kohti mahtavaa hurmiota.
Diman Sibelius-näkemys on soinnillisesti rehevämpi kuin monen muun suomalaisen kapellimestarin, ja sehän sopii berliiniläisille. Oli helppo kuvitella, että tämä oli se orkesterisointi, joka Berliinissä opiskelleella Sibeliuksella oli. Hän oli myös Wagner-kuumeen vallassa säveltäessään kalevalaista Veneen luominen -oopperaansa. Siitä ei tullut mitään, mutta luonnoksista kasvoi Lemminkäinen, jonka myyttisissä tunnelmissa voi kuulla vielä annoksen Wagneria. Tämä yhteys korostui tässä esityksessä.
Elgarin viulukonserton sisäinen jännite ei mielestäni ihan kata sen pitkää kestoa (45 minuuttia). Sitä leimaa suureksi osaksi peribrittiläinen iltaruskotunnelma, lyyrinen melodiikka ja keskittynyt motiivityö, vaikka se saakin eloa virtuoosisista otteista – onhan se sävelletty itse Fritz Kreislerille. Mutta kun sitä tulkitsee Frank Peter Zimmermannin kaltainen syvällinen taituri, kestoa ei noteeraa. Hän punoi romanttista, herkkää linjaa mutta antoi sijansa myös ironialle ja irrottelulle. Dima ja orkesteri täydensivät kokonaisuudesta miltei sinfonisesti painavan.
Planeettojen kaikuja
Viikkoa aiemmin Berliinin filharmonikkoja johti Daniel Harding. Hänelle avaruusaiheinen ohjelma sopi, sillä hän toimii kapellimestarin työnsä ohella myös Air Francen pilottina. Liekö hän liikaakin innostunut korkeuden hurmasta, sillä Holstin Planeetat soi kovaa, filmimusiikkimaisin tehoin. Jos teoksessa onkin jälkiä niin Debussystä, Stravinskystä kuin Schönbergistä, kuten ohjelmateksti sanoo, tämä vivahde- ja viiteverkosto jäi vähän yksitasoiseksi. Komeutta ei soitosta taatusti puuttunut.
Konsertti alkoi Brett Deanin teoksella Komarov’s Fall. (2006). Siinä säveltäjä kertoo venäläisen kosmonautin kuolemasta vuonna 1967. Avaruuden tyhjyys soi maagisena, ja ikarosmainen draama rakentui jännitettä täynnä. Schönbergin Viisi orkesterikappaletta (1909) sopi sekin tavallaan konsertin teemaan, sillä se oli aikanaan musiikkia ”toiselta planeetalta.” Se tuntuu yhä yhtä modernilta kuin Brett Deankin. Ekspressionistinen, tiivistetty ilmaisupaine läpäisi dodekafonisen tekstuurin vangitsevalla tavalla.
Kamariorkesterien aatelia
Chamber Orchestra of Europe tuli 1990-luvulla tunnetuksi ainutlaatuisena dream teamina, joka soittonsa energialla, seikkailumielellä ja muuntumiskyvyllä ravisteli luutunutta orkesterimaailmaa. Se kiersi ja levytti mm. Claudio Abbadon, Nikolaus Harnoncourtin ja Paavo Berglundin johdolla. Viimeksi mainitun kanssa se levytti Sibeliuksen sinfoniat ja soitti ne Helsingin juhlaviikoilla.
Olikin ilo käydä päivittämässä, mitä Euroopan kamariorkesterille nykyisin kuuluu. Sillä on ollut talousvaikeuksia, mutta yhdeksi pelastajista on ilmaantunut Berliinin filharmonikot, joka on jo useana vuonna kutsunut sitä vierailevaksi residenssiorkesteriksi saliinsa. Tällä kertaa kapellimestarina oli Robin Ticciati, jonka kanssa kemiat kohtasivat täydellisesti.
Orkesteri on säilyttänyt nuorekkaan, dynaamisen ja kameleonttimaisesti muuntuvan ilmeensä. Aikanaan se teki Harnoncourtin kanssa niin nasevan periodihenkistä klassismia (mm. Beethovenin sinfonioiden levytys on legendaarinen), että se tuntu päihittävän periodiorkesteritkin. Sama vire oli tallella tämänkertaisessa Händel–Mozart -ohjelmassa.
Händelin oopperakohtauksissa oli ärhäkkää otetta ja puhuvaa fraseerausta, ja kontratenorisolisti Iestyn Davies tuli mukaan suurten tunteiden teatteriin. Hunajaisella äänellään hän tarjosi myös peri-händelmaista lohtua ja melodian vuolautta. Mozartin Mitridanten kohtauksissa ilme vaihtui valistuksen ylevyyteen, ja lopuksi orkesteri päästi kaiken loiston valloilleen Mozartin Haffner-sinfoniassa.
