Kyyneliä, rakkautta, kaipausta, koskettavuutta. Kansallisoopperan markkinointiosaston luonnehdinnat Puccinin Madama Butterflysta osuivat teoksen kliseisimpiin mielikuviin. Vain eksoottinen lumo puuttui. Itse esitys tarjosi kuitenkin jotain muuta.
Kiinnostavinta japanilaisen veteraaniohjaajan Yoshi Oidan tulkinnassa on se suorasukainen realismi, jolla hän aihetta lähestyy. Hän kertoo itse 12-vuotiaana nähneensä, miten amerikkalaissotilaat sodanjälkeisessä Japanissa kohtelivat paikallisia geishoja, eikä siinä varmaan jäänyt kaunisteluille sijaa. Kolonialistinen ylimielisyys epäilemättä jylläsi.
Kansallisoopperassa esillä on yhdistelmä Puccinin vuosina 1904 ja 1907 tekemistä versioista, joista jälkimmäistä näkee hyvin harvoin. Siinä korostuu amerikkalaisen meriupseeri Pinkertonin rasismi. Ällötys valtaa katsojan miehen ladellessa kommentteja japanilaisista vinosilmistä, ruuasta ja muusta. Myöhemmin Puccini siisti niitä, mikä oli sikäli järkevää, että näin negatiivisen vireen jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään rakkausduettoihin.
Tulkinta herättää kysymyksiä. Mitä Pinkerton Butterflystä haluaa, jos hän kerran japanilaisia halveksii? Seksiä ehkä, mutta eikö se onnistuisi ilman avioliittoakin, jos kerran tunteita ei ole pelissä? Onko Butterfly bisneksestä tietoinen geisha vai oikeasti rakastunut, herkkäuskoinen alaikäinen tyttö?
Oida vihjaa edelliseen vaihtoehtoon, sillä Pinkerton nauraa kyynisesti naisen kertoessa iäkseen 15 vuotta, ja muutenkin Cio-Cio Sanin hahmo on totuttua vahvemmin vedoin piirretty. Sellainenkin perusklisee kuin ujo ja pidättynyt sipsuttelu on poissa.
Näkemässäni esityksessä roolia tulkitsi vahvaääninen mutta kovasointinen japanilainen Hiromi Omura, josta puuttui kokonaan tyttömäinen herkkyys. Liian tunteilun karsiminen on hyvä, mutta näkökulmasta jää se epäloogisuus, että miksi näin karaistuneen tuntuinen nainen ylipäätään sortuu uskomaan rakkauden illuusioon. Vuoden 1904 versiossa Butterfly kertookin ulkomaalaisiin kohdistuneista epäluuloistaan.
Toisen näytöksen odotteluun sekoittuu taistelunhalua, ja karun totuuden selvittyä Butterfly heittää Amerikan tähtilipun suuttuneena maahan. Tämä kaikki on piristävän uutta, mutta samalla se vie tehoa unelmien sortumiselta. Itsekin ihmettelin, miksi en liikuttunut loppuratkaisusta yhtään. Puccini sentään on säveltänyt siihen oopperanhistorian taatuimmat kyyneleet!
Eksoottiset unelmat saavat kyytiä jo alun näyttämökuvassa (lavastus Tom Schenk), jota hallitsee kylmä teräskehikko ja liikuteltavat seinämät. Kuva oli arkinen, ja yhtenäisten pintojen puute teki tenät myös akustiikalle. Tuotanto on lainattu Göteborgista, jossa alun ideana oli ollut teatteria teatterissa -ratkaisu. Nyt siihen tehty lavasterakennelma jää oudoksi.
Häävieraiden kulkue on se kohta oopperaa, jossa yleensä saadaan nauttia kimonoiden ja kukkien eksoottisesta säihkystä, mutta nyt ritualistisesta tunnelmasta ei ole paljoa jäljellä joukon maleksiessa välinpitämättömän tuntuisena. Toisessa näytöksessä, kun Butterfly ja palvelija Suzuki odottaa turhaan upseeria palaavaksi, heidän köyhyyteen vaipumisensa ja epätoivoinen tilanteensa tulevat esiin alkuakin ankeammassa visualisoinnissa.
En haluaisi moittia esitystä, koska siinä oli niin paljon hyviä, raadolliseen ihmiskuvaan pyrkiviä ja kulttuurien kohtaamattomuutta korostavia ideoita. Siirapilla, tekokyynelillä ja eksotiikalla kuorrutettu Butterfly on viimeinen asia, mitä kaipaan. Mutta ideoiden toteutusta vaivaa jonkinlainen kulmikkuus ja ristiriita musiikin ilmaiseman tunteen kanssa.
Jenny Carlstedt teki realismissaan myötätuntoisen ja vokaalisesti hienon Suzukin. Tässä ohjauksessa palvelija on toisessa näytöksessä ahdistunut ja tajuaa emäntänsä toivottoman tilanteen. Mika Pohjonen teki hyvän karaktäärin karskeana ja moraalittomana Pinkertonina. Ääni kulki iskevästi, ja tällainen hulttio sopii hänelle paremmin kuin aito rakastaja. Olli Tuovisen Sharpless jäi karaktääriltään hieman vaisuksi, vaikka hän lauloikin luotettavasti.
Pietari Inkinen vieraili kapellimestarina ja korosti musiikin verevyyttä. Alun huoleton, ehkä amerikkalaista kevytkenkäisyyttä kuvaava musiikki sai kontrastinsa lähes veristiseksi pakatuista tunneklimpeistä, venyttelevistä melodioista ja tarkasti piirretyistä japanilaisaiheista. Hieman enemmän läpikuultavuutta olisin kaivannut.
Harri Kuusisaari
