Arvio: Elinan surma -ooppera. Ensi-ilta Mikkelin Mikaelissa, 4.3. 2023.
Säveltäjä Oskar Merikanto, libretto Jalmari Finne.
Kapellimestari Erkki Lasonpalo, ohjaaja Markku Pölönen.
Elinan surmassa ei lähdetty kikkailemaan, vaan annettiin musiikin, rakkauden, mustasukkaisuuden ja vihan puhua puolestaan.
Täysromanttinen Elinan surma on Oskar Merikannon toinen ooppera ja saanut ensi-iltansa 1910. Se on kuitenkin harvinaisuus. Etelä-Savon musiikkiteatteri- ja oopperayhdistys ESMO on apurahan turvin restauroinut partituurin ja tuotanto on itäsuomalaista yhteistyötä. Tarina perustuu kalevalamittaiseen balladiin, mutta muistuttaa Euroopassa jo keskiajalla kiertänyttä kansanlegendaa. Aatelismies Klaus Kurki päätyy rakastajattarensa Kirstin juonittelujen seurauksena murhaamaan mustasukkaisuudessaan nuoren, nuhteettoman vaimonsa Elinan.
Merikanto tunnetaan kepeistä yksinlauluistaan, mutta viimeistään Elinan surma osoitti, että säveltäjä oli myös suurten tunteiden taitaja. Musiikillinen kieli oli dramaattista. Se eli hetkessä, muuttui, ryöpsähteli ja piti otteessaan. Traagisesta tarinastaan huolimatta teos oli helppoa kuunneltavaa – eikä se ole moite. Kuulija kulki virran mukana sujuvasti, välillä herkkänä liplattelevassa, harpun tai puupuhaltimien teemojen kuljettamassa hellyyden purossa, joka yhtäkkiä paisuikin koko orkesterin vimmattuun mustasukkaisuuden kosken pauhuun.
Erityisesti alkupuolella kuultiin paljon resitatiivilaulua, joka sopi yhteen libreton dialogisen luonteen kanssa. Loppua kohti dramaattisuus kasvoi ja laulajien äänet pääsivät oikeuksiinsa. Taidokkaat solistit ilmaisivat jopa naurettavuuksiin kasvavia tunteita kautta linjan uskottavasti, vaikka järjetön tunteiden palo oli välillä jopa huvittavaa.
Merikanto on käyttänyt oopperassa myös Wagnerin oopperoista tuttua johtoaihetekniikkaa, mutta se ei välttämättä ollut teoksen kantavia voimia. Sen sijaan Markku Pölösen elokuvallisehko ohjaus toimi tunneryöppyisen musiikin parina ja minimalistisen pelkistetty lavastus antoi sille tilaa. Visuaalisesti elokuvallisin kohtaus, Kirstin voimaantuminen myrskyn silmässä toisen näytöksen alussa toi mieleen jopa Pieni merenneito -sadun merennoidan. Herkullinen, teoksen aikana toistuva valaistusyksityiskohta oli Elinan (ja Uolevinkin) viattomuutta symboloiva aurinkomainen valopallo. Oivaltavia valoratkaisuja olisi katsellut enemmänkin.
Teoksen suurimmat musiikilliset ansiot olivat dynamiikan vaihteluissa, jotka Erkki Lasonpalon luotsaama Saimaa Sinfonietta taisi. Dynamiikka tuki myös henkilöhahmojen symbolista vastakkainasettelua. Solistin laulaessa tovin aivan minimaalisen soitinsäestyksen kanssa tai jopa ilman, loi se hetkeksi valtavan jännitteen, joka purkautui vain sekuntien päästä jylähtävään orkesterin pauhuun.
Heleä Elina (Mari Karjalainen, sopraano) ja huoleton Uolevi (Eero Lasorla, tenori) olivat kuin puhtaita lapsia verrattuna mustasukkaisen juonittelevaan Kirsti Flemingiin (Anu Ontronen, mezzosopraano) ja ylevyydessään jopa typerään Klaus Kurkeen (Heikki Kilpeläinen, baritoni), joka kuvitteli Elinan olevan taivaallinen sovitus hirmutöilleen. Anu Ontrosen vahva, samettinen ääni ja ilmaisuvoimaisuus ulottuivat luihin ja ytimiin. Kirsti oli kuin luonnonvoima, joka pääsi oikeuksiinsa erityisesti neljännen näytöksen monologissa. Myös Elina kasvoi teoksen aikana ja Karjalainen kantoi roolinsa kauniisti. Kilpeläisen vahva baritoni ilmaisi niin ryöppyävän himon tunteet Kirstiä, kuin hellän rakkauden sävyt Elinaa kohtaan. Joissain kohdissa Lasorlan ja Suomelan emännän roolin laulaneen Laura Heinosen (sopraano) äänet meinasivat harmillisesti jäädä orkesterin jalkoihin.
Lauluyhtye Eveniosta, Mikkelin musiikkiopiston kuoron, Juvan kamarikuoron ja Savonlinna-kuoron sekä Savonlinnan taidelukion laulajista kootun oopperakuoron heläjävä sointi toi hykerryttävää vaihtelua. Kolmannen näytöksen riemukas hääkohtaus, jossa kuoro tempautui Kantelettaren häälauluihin ja reippaaseen piirileikkiin morsion ympärille, oli virkistävä pilkahdus. Uodin (Samuli Hyvärinen, baritoni) railakas esiintyminen toi kaivattua veikeyttä.
Elinan surmassa ei lähdetty kikkailemaan tai tavoittelemaan erikoisuuksia, vaan tunteikkaan musiikin ja traagisen tarinan annettiin houkutella kuulija mukaansa omilla ansioillaan. Elinan surma oli konstailematon, ehjä kokonaisuus. Tarinana kaikille tuttu rakkauden ja kuoleman paritanssi, jossa kaikki ovat lopulta sinisilmäisiä tai mielipuolia.
Katariina Henttonen
