Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 15.1.2021. Susanna Mälkki, kapellimestari, Håkan Hardenberger, trumpetti. Reich, Jolas, Sibelius.
Helsingin kaupunginorkesteri avasi ylikapellimestari Susanna Mälkin johdolla eilen kevätkautensa ilahduttavalla ohjelmalla, painottaen eläviä säveltäjiä. Steve Reichin Music for Ensemble and Orchestra (2018) oli Mälkille jo entuudestaan tuttu, sillä hän johti sen kantaesityksen Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Amerikkalais-ranskalaisen Betsy Jolasin Onze Lieder (1977) nivoutui trumpettisolisti Håkan Hardenbergeriin hänen ja säveltäjän aiemman yhteistyön kautta; lisäksi teoksen on kantaesittänyt Ensemble Intercontemporain, jonka taiteellisena johtajana Mälkki toimi 2006–13, ja laadukkaiden naissäveltäjien nostaminen esille on ollut kuuma keskustelunaihe klassisen musiikin maailmassa jo tovin. Näiden elävien säveltäjien vastapainoksi, musiikilliseksi toniciksi, oli valittu Jean Sibeliuksen hittikimara, Kuningas Kristian II –näytelmän musiikista tehty sarja.
Reich loi maineensa 1960- ja -70-luvuilla minimalistisen tyylin uranuurtajana, mutta tiukan minimalismin hän on sittemmin hylännyt. Music for Ensemble and Orchestra, Reichin ensimmäinen orkesteriteos yli 30 vuoteen, sisältää osittain kaikuja säveltäjän menneestä, kuten legendaarisesta Music for 18 Musiciansista pianojen loputtomine ostinatoineen ja viritettyine lyömineen, mutta muistuttaa myös kymmenisen vuottan nuoremman maanmiehen John Adamsin estetiikkaa – minimalisti lähtöjään hänkin.
Teos on rakennettu concerto grosso –tyylisesti solistiryhmästä ja säestävästä orkesterista, pitäen saman sykkeen läpi saumattoman viiden taitteen teoksen. Selkeä rytminen toistuvuus ja jatkuva liikkeen tuntu loi mieleen kuvan ennen kaikkea urbaanista, ihmisen järjestämästä ympäristöstä – kortteleista ja junista – pikemminkin kuin orgaanisesta luonnon kasvustosta. Hiljattainen metamorfoosi rytmien tulevine ja menevine variaatioineen oli lumoavaa seurattavaa teoksen hiipiessä alun kirkkaudesta tummasävyisyyteen vain noustakseen lopun avosointuisuuteen ja puupuhaltimien lintumaisiin viserryksiin.
Jolasin viisikymppisenä säveltämä Onze Lieder soitettiin ”yhdentoista laulun” nimestä huolimatta yhtenä pötkönä. ”Laulut” olivat aikansa modernismin lapsia, ja orkesterikudos oli harvaa (hieman Webernin ja Boulez’nkin hengessä), paikoin lähes ripottelevaa, mikä mahdollisti tarkemman fokuksen musiikillisiin tapahtumiin. ”Galaksin parhaaksi trumpetistiksi” tituleerattu Hardenberger ei ainoastaan luonut huikean hyvää sointia, vaan hallitsi myös erinomaisesti todella nopeat rekisterin- ja sordiinonvaihdokset (eri sordiinojen muuttaessa myös soittotekniikkaa). Paikon trumpettisolistin sävy oli ihmettelevä, kenties eksynytkin, mutta useammin kuin kerran oli sävynä kuin haikea lamentoso, surunvalitus. Loppua kohti energia tiivistyi levottomammaksi ja intensiivisemmäksi.
Sibelius sävelsi musiikin ystävänsä, kirjailija Adolf Paulin vuonna 1898 ensi-iltansa saaneeseen näytelmään Kuningas Kristian II, ja kokosi myöhemmin osan numeroista orkesterisarjaksi. Teoksen osat olivat oman aikansa hittejä, joita Sibelius itsekin mielellään johti myöhemminkin, eikä ihme: karaktäärikappalemaisuudestaan huolimatta niistä löytyi monitahoista syvyyttä. Nocturnea Mälkki lähestyi elegantisti ja ilmeikkäästi, hakien isompaa, teoksen romanttiseen henkeen sopivaa, mutta silti liioittelematonta tunnetta. Nokturnoksi oli osa suomalaisten Leino-maisten kesäniittyjen sijaan pikemminkin jopa eteläeurooppalaisen oloinen rytmeissään. Elegia oli surulauluksi yllättävän hempeä, kuin romanssi, kaunis muisto; Balladista löytyi jo tulevaisuuteen katsovaa sinfonisuutta ja kuohuvaa vauhtia. Kepeä Musettekin piti sisällään tummemman puolen, jonka rajapintaa HKO onnistui hipaisemaan. Kaiken kaikkiaan läpi sarjan hehkui muusikoista soittamisen into – kotisohvalla en voinut olla hihkaisematta, kun Musetten lopussa Mälkki iski silmää.
Santeri Kaipiainen
