Olipa kaunista musiikkia, huokailtiin Musiikkitalon lämpiössä RSO:n konsertin avausnumeron, Esa-Pekka Salosen uuden kínēma-teoksen jälkeen, Ehkä vähän yllättyneinä, sillä ei kai tämä nykyään riitä tärkeän säveltäjän kantaesityksen yleiskuvaksi? Onko Salonen kesyyntynyt tai viihteellistynyt?
Ei näin voi sanoa, klarinetille ja jousiorkesterille tehdyllä kínēmalla on vain uudenlainen lähtökohta. Se ei tee solistin ja orkesterin suhteesta draamaa vaan antaa asioiden rullata. Yleisöystävälliseksikin sitä voi sanoa, mikä ei ole missään tapauksessa moite. Silti esimerkiksi Salosen sellokonsertto on paljon jännittävämpi ja suurisuuntaisempi avaruusaiheineen. Tämä ei kuitenkaan merkitse helppoutta, ainakaan klarinettisolistille, jonka stemma on vaikea vaikkei aina kuulostakaan siltä.
Salonen on käyttänyt kínēmassa materiaalia Aku Louhimiehen Odotus-elokuvaan ja Jörn Donnerin muistolle kirjoitettuun TV-ohjelmaan tekemästään musiikista. Hän heittäytyi elokuvaprojektiin tehtyään immersiivisen installaation Laila, joka koetiin Kansallisoopperassa viime vuonna. Se vei hänet uudenlaisen aikakäsityksen äärelle, joka sopi liikkuvaan kuvaan. Säveltäjä ei olekaan enää kaiken herra.
Jotain näistä kokemuksista on kuultavissa myös kínēmassa. Avausosassa (”Aamunkoitto”) klarinetti punoo pitkälinjaista melodiaa jousten tiheydeltään vaihtelevien, romanttissointisten taustojen yllä. Toisessa osassa (Teema ja muunnelmat) bassojen soittama letkeä piazzicato-melodia vääntyy yhä uusiin asetelmiin, jotka yllyttävät solistin yhä öljyisempiin juoksutuksiin.
Kolmas osa (”Perotinus-uni”) on virtuoosinen, leikkisästi singahteleva scherzo. Koko ajan vaihtelevine rytmeineen se luo piilokieron vaikutelman ja vaatii suurta tarkkuutta. Viittaukset 1200-luvun säveltäjämestariin Perotinukseen ja Lars Gustafssonin scifi-kirjallisuuteen eivät itselleni kuunnellessa auenneet, mutta ei kai tarvitsekaan.
Jörn Donnerin muistolle sävelletty hidas osa on asianmukaisen vakava mutta pilke silmäkulmassa, ja finaali (”Paluu”) punoo yhteen aiemmin koettua ja kiihtyvän valssiteeman myötä vie matkan valoisaan loppuun, klarinetin huipentaessa sen huikeisiin korkeuksiin.
Christoffer Sundqvist soitti teoksen mestarillisesti. Stemman tekee raskaaksi se, että säveltäjä käyttää paljon klarinetin ylärekisteriä mutta jättää jostain syystä ilmaisuvoimaisen alarekisterin vähälle. Voisi kuvitella, että soinnista tulee näin helposti kireä ja kimakka, mutta Sundqvist sai pienellä vibratolla ja äänenmuodostuksen suvereenilla hallinnalla pidettyä sen koko ajan vivahteikkaana ja laulavana. Juoksutukset olivat kuin sulaa vahaa ja rytmit elastisia.
Jukka-Pekka Saraste hyppäsi korvaamaan koronaan sairastunutta Salosta kapellimestarina, ja RSO seurasi omaa sooloklarinetistiaan reaktioherkästi. Stravinskyn Oedipus Rexiin Saraste toi asiaankuuluvaa antiikin draaman tiukkuutta ja uusklassista etäännytystä.
Polyteknikkojen kuoro lauloi iskevästi kansan äänenä ja kohtalon voimana. Russell Thomas esitti Oidipuksen repliikit inhimillisesti, yhdistäen sankarillisuuta ja pelkoja. Tommi Hakala jylisi Kreonin vaatimuksia armottomasti, ja väkevä-ääninen oli myös Timo Riihosen Teiresias. Jeni Packalenin Iokaste toi sopivan vastakohdan empaattisilla ja äidillisesti kauas näkevillä repliikeillään, ja Jussi Myllyksen paimenen kertomus sinetöi Oidipuksen kohtalon. Näyttelijä Irina Björklund siirsi kertojana ajattomaksi kivettyneen, ritualistisen draaman tähän päivään.
Harri Kuusisaari
