Berliinin filharmonikot tarjosi viime viikolla residenssisäveltäjänsä Esa-Pekka Salonen johdolla mitä mieleenpainuvimman konserttikokemuksen. Illan ohjelman keskiössä oli Salosen vastavalmistunut puolituntinen järkäle Sinfonia concertante uruille ja orkesterille (2021-22), jonka lumoavan Saksan ensiesityksen kuultiin Olivier Latrya, jonka on määrä soittaa teos aikanaan myös Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterin solistina.
Puolan radion kansallisen sinfoniaorkesterin, Berliinin filharmonkoiden, RSO:n, Philharmonie de Parisin, Los Angelesin filharmonikoiden ja NDR Elbphilarmonie -orkesterin yhteistilauksena syntynyt uutuusteos kuultiin Berliinissä Maurice Ravelin ja Béla Bartókin sävellysten rinnalla. Ohjelmakokonaisuus muodostikin säveltäjä-kapellimestarista soivan muotokuvan, jonka parissa orkesteri oli kotonaan.
Salosen uutuusteos on kirjoitettu uruille ja suurelle orkesterille, jonka kolmet puhaltajat, täysimittaisinet vasket, patarumpali, kolme lyömäsoittajaa työsarkanaan bongot, tom-tomit, taikorummut, bassorumpu, vibrafoni, kellopeli ja kongit sekä celesta, harppu ja jouset tarjoavat huumaavan soitikylvyn värikylläisine harmonioineen ja moni-ilmeisine tekstuureineen. Lajissaan Sinfonia concertante kohoaa vaikuttavimpien joukkoon, kiitos Salosen mielikuvituksen ja muodon hallinnan.
Kolmiosainen teos kätkee sisäänsä huikean ilmaisujen kirjon, jonka soivat asut ovat alati säveltäjänsä näköisiä. Salosen teosluettelossa Sinfonia concertante asettuu virstanpylvään paikalle tehden samalla kunniaa monille edeltäjilleen. Partituurissa kaikuvat niin Santtu-Matias Rouvalin johdolla taannoisessa filharmonikoiden konsertissa kuultu valkohehkuinen Helix (2005), kosmologinen sellokonsertto (2017), öisen arvoitukselliset viulukonsertto (2009) ja Nyx(2011) kuin myös seikkailullinen Wing on Wing (2004).
Pavane and Drones -avausosa käynnistyy salosmaisesti piccolon korkeuksissa kieppuvalla soololla, jota säestää urkujen ostinatolinja verhottuna alttoviulujen ja sellojen divisi-utuun. Salaperäinen sointiavaruus kiertyy vähitellen auki 106-tahtisessa jakson kuluessa purkautuen koko orkesterin huumaavaksi sointijuhlaksi, jonka huipentumana kuullaan tahtien 149-150 järisyttävä tuttisointu. Osan päättää meditatiivinen kooda, joka haipuu hiljaisuuteen hienovireisten pianissimotekstuurien saattelemana.
Perinteisten virtuoosimonoliittien sijaan Salosen säveltämät monituiset lyhyet kadenssit on punottu orgaanisesti teoksen kokonaisarkkitehtuuriin. Niiden puitteissa solisti saa tutkittavakseen sointihyveiden eri kerrostumia, joista jotkut ovat hyvinkin pohdiskelevia, toiset taas räiskyviä ja uhmakkaitakin. Näiden kaleidoskooppimainen kudos on liki käsinkosketeltavan voimallista, eikä soivien mielikuvien runsaudesta totisesti ole pulaa.
Toinen osa muodostaa Variations and Dirge -otsikkonsa mukaisesti vangitsevan 202 tahdin mittaisen musiikillisten muodonmuutosten sarjan, jonka lomassa niin solistin kuin orkesterinkin koko väripaletti on valjastettu musiikillisen kerronnan palvelukseen. Osassa kuullaan kolme lumovoimaista kadenssia, joiden parissa solistin ketteryys ja pohdiskelevuus pääsevät kumpikin kunniaansa.
Ghost Montage -päätöksessä Salonen kutsuu sekä kuulijansa että esittäjänsä naamiaisjuhliin, joiden sermoniamestarina toimii itse Perotinus. Säveltäjän pitkällinen kiinnostus 1100- ja 1200-lukujen taitteessa eläneen Notre Dame -kollegansa organum-tyyliä kohtaan on löytänyt tiensä Salosen musiikkiin jo aiemminkin. Taannoinen jousiorkesterifantasia Saltat Sobrius (2020) pohjautuu neliääniseen Sederunt Principes -organumiin vuodelta 1199, kun taas Kínēma (2021) -klarinettikonsetinon kolmas osa, Pérotin Dream, on keskiajan Pariisista unelmoiva ajaton tyylilaina.
Sinfonia concertantessa sitaatit ja parafraasit lomittuvat ekstaattisissa melismakuluissa, joista rakentuu oikea tekstuurien peilisali, jonka käytävät halkovat kahdeksan vuosisadan tyylillisiä kerrostumia. Salonen herättää Perotinuksen neliäänisenViderunt Omnesin (1198) pitkästä unestaan omaan aikaamme sommitellen sen ympärille Ravelia ja Messiaeniamukaelevan lumon ja harhanäkyjen sulautuman. Finaalin 330 tahdin tanssi kulminoituu vaikuttavaan päätössointuun, joka levittäytyy aikaan ja tilaan ennen liudentumistaan väreilevään hiljaisuuteen.
Latryn, orkesterin ja Salosen häikäisevä esitys oli tulvillaan inspiraatiota ja hienovireistä musikaalisuutta. Urkuosuus sai Latrylta kekseliään omistautuneen tulkinnan, joka oli omiaan kunnioittamaan Salosen kirjoitustavan innostavaa virtuositeettia. Solistin ja orkesterimuusikoiden soittimellista keskustelua oli innostavaa seurata kautta koko konserton vaikuttavan musiikillisen kaaren. Tuloksena oli unohtumaton esitys, joita tälle teokselle soisi kertyvän monta monituista.
Illan hienostuneena avauksena soinut viisiosainen konserttiversio Ravelin Hanhiemo-baletista (Ma Mère l’Oye; 1908-10/1911-12) viritti berliiniläismuusikoiden tarinankerrontataidot huippuunsa. Orkesterisarjan arkkityyppiset satukuvat olivat täynnä sulavasti soivia yksityiskohtia, joiden virheetön puhuttelevuus oli ihailtavaa.
Soolopuhaltajille, kahdelle klarinetille, kahdelle käyrätorvelle, patarummuille, lyömäsoittimille, harpulle ja jousille taiten kirjoitettu partituuri on todellinen orkestraation oppitunti. Sävelkudos taipuu kuvittamaan niin Prinsessa Ruususta, Peukaloista, Pagodien keisarinnaa kuin Kaunotarta ja hirviötäkin. Loppuhuipennuksena soi upea Apoteoosi, joka saattelee musiikin säihkyvänkauniiseen päätökseensä. Salosen ja berliiniläisten tulkinnassa oli kaikki, mitä toivoa saattoi.
Kuten Ravelin orkesterimusiikki enimmäkseen, sekä Hanhiemo että illan jälkipuoliskon avannut Le Tombeau de Couperin(1914-17/1919) pohjautuvat kumpikin pianolle sävellettyihin originaaleihin. Näistä jälkimmäiseen säveltäjä poimi neljä osaa kosketinsoitinsarjastaan orkestroiden ne kaksille puupuhaltimille ja käyrätorville, soolotrumpetille, harpulle sekä jousille.
Kunnioittaakseen ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä kaatuneiden ystäviensä muistoa Ravel poimi sarjaansa musiikillisia mielleyhtymiä, joiden kauneus ja nokkeluus punoutuu yhteen surun ja kaipauksen kanssa koskettavasti, varsinkin kun musiikki puetaan sellaiseen soivaan lumoon kuin berliiniläiset Salosen johdolla. Ääriosien ketteryys ja taiturilliset nyanssit saivat vastapainokseen menuetin ja forlanen tarkkanäköisen mietteliäät luonnekuvaukset.
Jyrisevän päätöksen illalle tarjosi Bartókin vuoden 1927 konserttiversio skandaalinkäryisestä balettipantomiimista Ihmeellinen mandariini (1918-24). Vaikka partituurin otsikossa on lisämääre orkesterisarja, konserttisovitus on ennemminkin taidokas yhtäjaksoinen tiivistelmä, johon sisältyy noin kaksi kolmasosaa alkueräismusiikista. Loppupuolen lyhyt kuorojakso on tiputettu pois, ja pienempiä sivupolkuja on karsittu.
Konserttiversion muokkaaminen oli myös tärkeä osa teoksen selviytymistaistelua. Alkuperäinen näyttämöproduktio julistettiin esityskieltoon siveettömyytensä vuoksi eikä myöhemmät aikalaistuotannotkaan saavuttaneet hyväksyntää. Orkesterikonserteissa sen sijaan teoksen viettelykset ja väkivallanteot hämärtyivät, vaikka musiikki säilyttikin taidokkaan räävittömyytensä.
Bartók käyttää Mandariinissaan suurta orkesterikoneistoa, jossa täysi puhaltajisto, patarumpali, lyömäsoittajat, koskettimet, harppu ja iso jousisto saavat käyttää koko ilmaisuasteikkoaan. Partituuri venyttää dynaamisen asteikon ja harmonisen paletin äärimmäisyyksiinsä teoksen liukuessa sävellajien tuolle puolen vailla järjestelmällisyyden tukiverkkoja. Tästä ennakkoluulottomuudesta kumpuavat teoksen intensiteetti ja kaikenlainen kesyttömyys.
Viulujen levottomat arpeggiot ja puhallinten vasaraniskut johdattavat kuulian urbaanin painajaisen äärelle, jonka kuohuihin valjastetaan pian koko orkesteri. Vimmaisista pyörteistä sujahdetaan pian pahamaineisille sivukujille, jonka piilopirteissä monet luonnottomat tapahtumat kuroutuvat auki. Sooloklarinetti vie tarinaa eteenpäin vaarallisen vastaansanomattomasti manaten esiin etiäisiä tulevasta kauhutarinasta, jonka esittävät kolme laitapuolenkulkijaa, heidän hyväksikäyttämänsä nuori nainen ja teoksen nimihahmo.
Musiikillisemmin tarkastellen Bartókin sävellystyön ytimen muodostaa hiotun ja brutaalin kärkäs vastakkainasettelu, jonka lomasta kohoaa Igor Stravinskyn Kevätuhriin vertautuva soiva skandaali. Tästä jalostuneen ja luonnontilaisen törmäyksestä saa alkunsa teoksen sammumaton jännite, joka vie orkesteri-ilmaisun äärimmäisyyksiinsä. Salosen ja Berliinin filharmonikoiden näkemys tavoitti Bartókin ilmaisuasteikon molemmat huiput saaden Philharmonien yleisöltä ansaitusti hurmiolliset suosionosoitukset.
Jari Kallio
