Espoolaisten kulttuuritahojen eli Urkuyö ja aaria -festivaalin, Tapiola Sinfoniettan ja Espoon kaupunginteatterin yhteisponnistus, Beethovenin ooppera Fidelio onnistui taiteellisessa katsannossa erinomaisesti. Sitäkin surullisempaa oli, että avin määräämät rajoitukset lakiin perustumattomine katsomon lohkomisineen osuivat tuotantoon halvaannuttavasti.
Tapiolasalissa lohkot ammottivat tyhjyyttään samaan aikaan kun satamäärin halukasta yleisöä jäi vaille lippua. Kaikki tämä jälleen kerran virkavallan jääräpäisyyden uhrina – koronapandemian taltuttamisen kanssa tällaisella byrokratialla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään tekemistä.
Itse oopperan tulkinnassa suomalainen koronapolitiikka ei silti näkynyt, vaikka olisi voinut. Ohjaaja Erik Söderblom oli ottanut ajankohtaiseksi kehykseksi sananvapauden ja ihmisoikeuksien loukkaukset eri puolilla maailmaa. Kuvat mielenosoituksista, poliisin hirmuvallasta ja toisiaan kättelevistä tyranneista erityisesti Valko-Venäjällä mutta myös muualla vilisivät kankaalla.
Näkökulma oli perusteltu, sillä Fidelio on Ranskan vallankumouksesta sytykkeensä saaneen vapautusoopperan perillinen. Päähenkilö, poliittisista syistä vangittu Florestan, voisi olla kuka tahansa nykypäivän mielipidevangeista. Hänen morsiamensa Leonora, joka tulee mieheksi pukeutuneena pelastamaan hänet, edustaa uudenlaista, sankarillista naiskuvaa oopperassa.
Totta kai Fideliossa on kyse myös rakkaudesta, jonka puolesta Leonora uskaltautuu riskialttiiseen projektiin, mutta nyt hänenkin aariansa aikana viitataan vapaustaisteluun. Joskus video- ja muu nettimateriaali olisi voinut löytää yhteytensä oopperaan tarkemmin kohdistettuna, mutta kuvatulvan kokonaisvaltainen painostavuus kylläkin toimi tarkoituksenmukaisen ilmapiirin luojana.
Henkilöjen väliset suhteet ohjaaja oli piirtänyt selkeästi mutta hieman etäännytetysti. Keskushahmona oli Düsseldorfin oopperassa pitkään uraa luonut basso Sami Luttinen, jonka ammattitaito sekä laulajana että näyttelijänä oli huikea. Hän loi vanginvartija Roccosta juuri niin ristiriitaisen kuvan kuin tämä rakastava isä ja pahuuden välikäsi onkin.
Tavallaan Rocco on myös opportunistisen taviksen edustaja – hän tietää määräykset vääriksi mutta on liian heikko vastustamaan niitä. Luttinen sai irti kaikki ironian ja empatian sävyt hyvää tarkoittavasta hössöttämisestä hermostuneeseen kiertelyyn.
Hänen bassonsa on saanut mattisalmismaisia syvän kellarin sävyjä silti notkeuden kärsimättä, ja hänen saksankielisen tekstin käsittelytaitonsa oli solisteista omaa luokkaansa.
Oopperan alku, koomissävyinen Marzelinen ja Jaquinon lemmensotku Roccon kotona on vastakohta aateoopperan idealismille, mutta se tuo tärkeän realistisen pohjan. Nämä sivuroolit harvoin varastavat showta, mutta nyt nuoret lupaukset Sanna Kiiveri ja Johan Krogius lauloivat niin hienosti, kirkkailla, kantavilla äänillä, että he nostivat riman jo alkuun korkealle.
Silja Aallolla on kaunisvärinen sopraano, jonka ylärekisteri kimmeltää upeasti. Jalolla tyylillään hän teki Leonorasta eräänlaisen rakkauden enkelin ja jätti intohimoiset ja inhimilliset sävyt vähemmälle. Jatkossa hän voisi kehittää niitä pidemmälle.
Jussi Myllys on Luttisen tapaan Düsseldorfin oopperan konkareita, ja kokemus ja sisäistynyt taito kuuluivat Florestanin roolin tulkinnassa. Hän on saanut tenoriinsa dramaattisia sävyjä, mikä oli kuultavissa jo vankityrmäaarian aloittavassa crescendossa.
Rolf Bromanilla ei ollut aivan oopperan pahiksen, kuvernööri Pizarron roolin vaatimia mustia, paholaismaisia sävyjä, mutta muuten hän teki sen ammattitaidolla. Ilkka Vihavaisen äänessä soi oikeamielisyyden auktoriteetti ministeri Fernandon roolissa.
Okko Kamu johti klassisen selkeäpiirteisesti ja antoi dramaattisille aksenteille luonnolliseen painon ilman liioittelua. Joskus koin hänen temponsa hitaina ja otteet turhankin pidättelevinä, mutta se toki korosti oopperan pahaenteistä tunnelmaa, joka ratkeaa vasta lopussa. Urkuyön ja aarian kuoro lauloi mallikkaasti. Oopperan lopussa kuorokin nousi kylttejä kantaviksi mielenosoittajiksi, ja paha Pizarro astuu valokeilaan. Nouseeko hän taas?
Harri Kuusisaari
