Taideyliopiston Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri esitteli syyskonsertissaan lauantaina 29. syyskuuta edustavan nelikentän orkesterimusiikin ranskalaista koulukuntaa 1900-luvun taitteesta ja alkupuolelta. Impressionistinen ja uusklassinen ohjelma sisälsi Claude Debussyn Faunin iltapäivän, Francis Poulencin Sinfoniettan sekä Maurice Ravelin Pianokonserton G-duuri ja sarjan baletista Dahnis et Chloé.
Aurinkoisen syyslauantain loppuiltapäivän konsertin avasi luonnollisestikin Debussyn Faunin iltapäivä. Jousiston osittainen alkuarkuus hälveni musiikin edetessä, ja orkesteri yllätti ennen kaikkea yhteissointinsa tasapainoisuudella: mikään sektio ei jäänyt liian vaimeaksi tai paisunut liian kovaääniseksi suhteessa kokonaisuuteen – ainakaan niin pitkäksi hetkeksi, että moinen olisi ehtinyt läpäistä tietoisuuden häiritsevällä tavalla. Kapellimestari Kornilios Michailidisin tekemä pohjatyö orkesterin kanssa välittyi myös siitä, kuinka dynaamisessa ja tempollisessa tulkinnassa vallitsi orkesterissa yhdenmukaisuus. Osan kuuluisa lyyrinen ja vaativa soolohuilustemma sujui Enna Puhakan käsittelyssä kirjoitetun mukaisesti, mutta oletettu keskittyminen juurikin oikein soittamiseen myös esti tulkinnallisen musikaalisuuden, sen rennon aistillisen raukeuden, jota osa kaipaa. Katri Riihimäen soolo-oboekohdista sen sijaan löytyi tarvittavaa heittäytymistä.
Poulencin Sinfonietta on syntynyt vuonna 1947, jolloin toinen maailmansota hallitsi vielä eurooppalaisten psyykejä ja traumoissa riitti käsiteltävää. Neoklassinen teos onkin vahvassa kontrastissa aikakauden modernistien kanssa, jotka kokivat moisen emotionaalisen musiikin olleen osa vuosisadan alun katastrofaalisiin kansanliikkeisiin johtanutta jatkumoa. Teos kuitenkin vaihteli hilpeän keveyden ja yhtäkkisten synkkien purkausten välillä, ilmentäen kenties juuri optimismin ja traumojen välistä ristiriitaa. Hieman siis kuin Shostakovitsia ilman kyynisiä ja fatalistisia sävyjä. Laadullisesti orkesteri soitti selkeästi paremmin kuin jotkut maamme alempikastiset leipääntyneet ammattisinfoniettat, mutta opiskelijaorkesterillisuuden kuuli esimerkiksi siinä, miten jousilta puuttui yhtenäinen, kokonaisvaltainen narratiivi fraaseissa ja niiden tulkinnassa, sekä satunnaisissa vire- ja ohuusongelmissa. Michailidisin johtaminen oli selkeää ja yllättävän kaavapainotteista, luultavasti riskien minimoimiseksi kommunikaatiossa orkesterin kanssa.
Ravelin jazzvaikutteinen Pianokonsertto aloitti jälkipuoliskon. Debussyn tavoin alussa kuului orkesterin kevyt hermostuneisuus, joka kuitenkin hälveni flow-tilaan päästäessä. Sama koski pianosolisti Gustav Schantzia, jonka tekniset valmiudet olivat kuitenkin sitä luokkaa, että soiton täsmällisyys ei siitä huolimatta lainkaan herpaantunut. Schantz oli tarkka, virtuoottinenkin solisti, jonka soittoa väritti hyvä dynamiikka ja balanssin hallinta. Syvemmän tason kerronta tosin jäi ensimmäisessä osassa hieman ohueksi: mitä hän halusi soitollaan sanoa? Herkkyyttä löytyi kuitenkin muun muassa toisen osan valssimaisesta alusta. Vakuuttava soittaja Schantz oli, ja kokonaisuutena napakka ja räimeä konsertto toi hyvän mielen.
Viimeisenä esitetyssä Ravelin Daphnis et Chloé -baletin toisessa sarjassa orkesteri kasvoi suurimmilleen, ja sen mukaan liittyi Somnium Ensemblestä, Hämäläis-Osakunnan Laulajista ja Kamarikuoro Kaamoksesta koottu suurkuoro. Sinfoniaorkesterin läpäistäkseen kuoro todella tarvitsi massaa, ja onnistuikin saavuttamaan tarvittavan äänenvoimakkuuden puhtaalla saundilla, vaikka stemmojen välinen balanssi olisikin tarvinnut korjausta. Itse teoksessa kuoro oli valitettavasti melko pienessä osassa. Orkesterin hyvä yhtenäisyys jatkui vauhdikkaaseen ja intensiiviseen finaaliin saakka, ja konsertista jäi kaiken kaikkiaan mainio jälkimaku. Orkesterisoiton koulutus ja opiskelija-aines vaikuttaa lauantaisen perusteella olevan hyvällä tolalla Sibelius-Akatemiassa.
Santeri Kaipiainen
