Arvio: Lapin kamariorkesteri, joht. John Storgårds Piano Espoossa 23.9. Sol. Emil Holmström ja Marianna Shirinyan.
Lapin kamariorkesterin ja ylikapellimestari John Storgårdsin pitkää yhteistyötä voinee kutsua jo luonnonvoimaksi. Sen kautta on saatu nauttia yli neljännesvuosisadan ajan sähköistävistä konserteista, joiden ohjelmistosuunnittelu on syleillyt poikkeuksellisen moni-ilmeistä repertoaaria aina barokista uusimpaan musiikkiin. Vuosikymmenten tinkimättömän työn kautta suomalainen musiikkielämä onkin rikastunut monin monituisin tavoin.
Lauantaina orkesteri ja Storgårds saatiin hartaasti odotetulle visiitille eteläiseen Suomeen Piano Espoon puitteissa. Tuomisinaan heillä oli tarjota Tapiola-salin yleisölle tyypilliseen tapaan erinomaisen epätavanomainen ohjelma, jossa kuultiin niin Sami Klemolan ja Outi Tarkiaisen kuin Johann Sebastian Bachinkin teoksia. Orkesterin solisteina joukkoon liittyivät myös festivaalin taiteellinen johtaja Emil Holmström Klemolan konserton Hammond-urkurina sekä pianisti Marianna Shirinyan Bachin hienovireisenä tulkitsijana.
Huomionarvoista illan ohjelmassa oli myös se, ettei kumpaakaan nykymusiikkiteosta oltu kantaesittämässä, vaan orkesteri ja Storgårds olivat näiden sävellysten parissa jo kolmannella kierroksella kesäkuisten Sallan kirkon ja Korundin konserttien ensikosketusten jälkeen. Ottamalla uudet teokset tällä tavoin aidosti ohjelmistoon on yhtäältä mahdollista tavoittaa niille laajempi yleisö ja toisaalta tarjota muusikoille mahdollisuus päästä musiikkiin syvemmin kiinni, kuten Klemolan ja Tarkiaisen konserttojen upeat esitykset vastaansanomattomasti osoittivat.
Klemolan Holmströmille kirjoittama Ghost Notes (2019-20/2023) -konsertto Hammond-uruille ja orkesterille sai kantaesityksensä koronasulkujen aikaan Musica Novassa helmikuussa 2021 Holmströmin ja Roland Klutting johtaman Tapiola Sinfoniettan striimatussa konsertissa. Nyt teos teki paluun Espooseen saliyleisön eteen uutena laitoksena hieman kevennetylle kamariorkesterikokoonpanolle.
Konserton 2023-versio on soitinnettu Hammond-uruille ja Leslie-kaiuttimelle sekä orkesterille, johon kuuluvat puhaltimet, yksi lyömäsoittaja työsarkanaan bassorumpu, tom-tomit, pikkurumpu, triangeli, lautaset, kongi, hi-hat, lehmänkello, penaali, kellopeli, ksylofoni ja antiikkisymbaalit, sekä jousisto. Konsertto tutkii sooloinstrumenttinsa potentiaalia mitä suurimmalla mielikuvituksella ja innolla kietoen Hammond-soinnit yhteen huikeiden orkesterivärien kanssa.
Initiative-avausosan käynnistää solistin senza tempo -johdanto, josta kasvaa pitkien äänten ja oskillaatioiden sävykäs tutkielma. Urkurekistereiden kiertyessä hiljalleen auki kuulija tempautuu mukaan unenomaiseen seikkailuun kohti uusia soivia horisontteja. Ensimmäisen minuutin jälkeen tempo vakiintuu, jolloin klarinetti, huilu ja jouset liittyvät mukaan urkupisteineen ja vuoroveden lailla aaltoilevine hitaine dynamiikan huojuntoineen. Kudos tiivistyy ja urkuosuus komplisoituu, kunnes solisti ampaisee asteikkokulkuiseen nousuun isorummun säestyksellä. Jousien pulssikerrostumat kantavat musiikkia eteenpäin, kunnes osa kiertyy takaisin alkuunsa ohentuen asteittain täyteen hiljaisuuteen.
Toista osaa, otsikoltaan Warp, voisi kenties luonnehtia perinteisemmin konsertoivaksi keskusteluksi solistin ja orkesterin välillä. Musiikki matkaa Hammondin matalien rekisterien tummista vesistä kohti eläväisempiä tekstuureja ja melodiakulkuja, joita särötehot värittävät. Osan lopussa sukelletaan takaisin perustuksiin.
Nimensä mukaisesti Obsession-päätösosaa hallitsee solistin ja orkesterin itsepintaisen virtuoosinen kujanjuoksu. Rinnakkaisten prossien seurauksena materiaali ajautuu toistuvasti törmäyskurssille, kunnes soiva lopputulos muuttuu hälyksi.
”Teoksen sävellyksen aikaan oli koronapandemia pahimmillaan. En voinut olla ottamatta kantaa teoksessani myös vallitsevaan ’keskustelukulttuuriin’. Varsinkin kolmannen osan päällekkäiset musiikilliset tapahtumat viittaavat juuri tähän ilmiöön; huudetaan toisten puheen päälle ja lopputuloksena kukaan ei saa mistään enää mitään selvää. Konsertossa yhteinen ääni ehkä löytyy, mutta valitettavasti nykymaailmassa taitaa kuvatunlainen huutelukulttuuri olla edelleen valloillaan ja jopa voimistua”, säveltäjä pohtii käsiohjelman tekstissä.
Kaiken virtuoosisen kuohunnan kautta – mukaan lukien kaksi soolokadenssia; ensimmäisen sointuvyörytys ja toisen urkupisteet – viimeisen osan jännitteet purkautuvat lopulta urkujen ja jousten yhteiseen pianissimo-sointuun.
Lauantain konsertissa teos sai Holmströmin ja Storgårdsin johtaman Lapin kamariorkesterin käsissä voimallisen tulkinnan. Ghost Notes soi laajassa skaalassa, olipa sitten kyse värien, tekstuurien ja dynamiikan moninaisuudesta. Urkujen osuus levittäytyi soivaan tilaan solistin omistautuneen ilmaisuvoiman ja verrattoman virtuositeetin kyllästämänä orkesterin vastatessa samalla intensiteetillä. Storgårds piti kokonaisuuden tarkasti yhdessä niin rytmiikan kuin balanssinkin suhteen, tarjoten solistille ja orkesterille erinomaiset puitteet antaa parastaan.
Melko toisenlaisesta joskin yhtä vakuuttavasta sointimaailmasta kumpuaa puolestaan Outi Tarkiaisen kamariorkesterikonsertto Polar Pearls (2023), jota voisi kuvailla – säveltäjän sanoin – helminauhalliseksi pieniä karakteriosia kunnianosoituksena pohjoisen luonnon ainutlaatuisuudelle ja sen herkälle tasapainolle.
”Ilmastonmuutoksen edetessä pohjoiset alueet ovat lämmenneet huomattavasti muuta maailmaa nopeammin. Useat uhanalaiset arktiset lajit, kuten raakku ja tunturipöllö, ovat joutuneet ahdinkoon. Nils-Aslak Valkeapään runo kuvaa kansansa kuitenkin niin erottamattomana osana ympäristöään, että rajapinta luonnon ja ihmisen välillä katoaa. Ilmastotuhon edetessä katseet kääntyvät alkuperäiskansoja kohti: kukaties vaistomaisesti etsimme heistä uutta esikuvaa huomattuamme, kuinka ylikuluttava elämäntyylimme ei tuhoa vain luontoa, vaan meidät itsemme”, säveltäjä kirjoittaa teosesittelyssään.
Storgårdsille ja Lapin kamariorkesterille omistetun 24-minuuttisen konserton soitinvalikoimaan kuuluvat huilu, alttohuilu, oboe, klarinetti, bassoklarinetti, fagotti, käyrätorvi, yksi lyömäsoittaja, jonka vastuulla ovat marimba, vibrafoni, kellopeli, bassorumpu, symbaali, antiikkisymbaalit, tamtam, putkikellot, temppeliblokki ja penaali, sekä jousisto.
Olemme… -avausosa virittää teoksen tunnelman soljuvilla arpeggiokuluillaan, joita säestävät kontrabasson pulssit ja orkesterin pitkät äänet luoden pohjoisen valossa kylpevän aavan autiuden tuntua. Fagotti ja bassoklarinetti saavat solistisen aseman seuraavassa Ametisti-osassa, jonka sointivärit maalaavat eteemme tutkimattomien värien maailman.Calmo ma molto intenso -asuun puettu kolmas osa, Raakku, kätkee sisäänsä käyrätorven, alttohuilun ja klarinetin soolot, joiden ympärille punoutuu jousten, symbaalin ja putkikellojen taianomainen sointimaisema.
Leikkisän ilmava Nokiperhonen on kuin minikonsertto huilulle ja soitinyhtyeelle, kun taas Tunturipöllö liihottelee omintakeisen yömusiikin tahtiin tamtamin avatessa ja päättäessä osan tummanpuhuvien sävyjen kuvaelman, joka on yksiPolar Pearlsin huipentumista. Kuudes osa, Kullero, puolestaan kohottaa valokeilaan marimban sulavalinjaiset arpeggiokulut, jotka kirvoittavat sooloviululta kauniisti soljuvan vastauksen osan loppupuolella.
Putkikellot ja jouset tervehtävät Halotaivaan huikeita musiikillisia tapahtumia, joiden esiin loihtimisessa kontrabasson, käyrätorven ja huilun vuoropuhelulla on erityinen sanottavansa. Antiikkisymbaalien ja jousten päätöksessä voi aistia näkyjä samaisesta soivasta kaikkeudesta, jota peilaa myös Kaija Saariahon Ciel d’hiver (2002/2013) – olkoonkin että nämä kaksi teosta rakentuvat verraten eri tavoin. Konserton viimeinen osa, Maa, palaa alun tunnelmiin tuoden Polar Pearlsin kimmeltävään päätökseensä.
Lapin kamariorkesterin ja Storgårdsin tulkinta oli taidokkaan yhtyesoiton ja kuulauden juhlaa. Soittajisto pisti parastaan niin solisteina kuin ensemblen jäseninäkin reagoiden partituurin nyansseihin ja kerronnan kaareen ihastuttavan ilmeikkäästi ylikapellimestarinsa johdolla. Kokonaisarkkitehtuuri oli Storgårdsilla jälleen pistämättömästi hallussa, ja Polar Pearls sai Tapiolassa ansaitsemansa upeasti soivan asun.
Illan kummankin puoliskon aluksi saatiin nauttia Bachin konsertoista koskettimille ja jousille. Nämä uraauurtavat teokset ovat säilyneet säveltäjän partituurikäsikirjoituksina, joiden on arvioitu olevan peräisin vuosien 1738–39 tienoilta. Kosketinsoitinversiot ovat sovituksia Bachin varhaisemmista soitinkonsertoista ja kantaattien osista, ja ne on tiettävästi kirjoitettu Leipzigin keskustassa sijainneen Café Zimmermannin konserttisarjaa varten. Ajan tavoista poiketen näihin edistyksellisiin konsertteihin olivat myös naiset tervetulleita.
F-molli- ja e-duuri-konsertot ilmensivät Shirinyanin ja Storgårdsin liidaaman Lapin kamariorkesterin esityksinä oivallisesti Bachin aina yhtä hämmästyttävää musiikillista keksintää, jonka puitteissa toistuvat muotoprinsiipit tuottavat kerta toisensa jälkeen uusia oivalluksia. Illan kuluessa kuullut kuusi konserton osaa muodostivatkin jokainen oman musisoinnin jaettua iloa juhlistavan todellisuutensa.
Olkoonkin, ettei piano soolosoittimena ehkä taivu samanlaiseen värien symbioosiin jousten kanssa kuin cembalo, on sen erottelukyky toisaalta ehdoton valtti. Shirinyan ja orkesteri hengittivät näissä teoksissa niin hyvin yhteen, että heidän tulkintansa upposi kuulijaan soitinpreferenssistä huolimatta koko lailla pidäkkeettömästi e-duuri-konserton Siciliano-osan ilmeintäessä yhteistä musiikillista ajattelua kenties kaikkein saumattomimmin. Molempien konserttojen nopeat ulommat osat taasen olivat täynnänsä hienosti yhteen lokshatanutta musiikin tekemisen iloa.
Jari Kallio
