Musica nova Helsinki, kooste: defunensemble, G Livelab 7.2.2025. Markus Hohti, Hanna Kinnunen, Mikko Raasakka, Emil Holmström, Sami Klemola, Tuuli Lindeberg, Anders Pohjola. Áki Ásgeirsson (ekS), Nuorvala, Yumemoto (ekS), Yazdani (ekS), Bauckholt (ekS), Chacon (ekS), Klemola (ekS).
Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 14.2.2025. Nicolò Umberto Foron, kapellimestari, Carolin Widmann, viulu, Susanne Kujala, urut. Streich (ekS), Saunders (ekS), Bára Gísladóttir (ekS), Louilarpprasert (ekS), Virtaperko (ke.).
Ensemble Recherche & Helsingin kamarikuoro, Musiikkitalo 15.2.2025. Nils Schweckendiek, kapellimestari, Iris Oja, mezzosopraano. Wennäkoski, Bång, Haapanen, Bedrossian, Žuraj (ke.).
Nykymusiikkifestivaali Musica nova Helsingin jälleen runsaan ja monipuolisen ohjelmiston alkupää oli suomalaisten yhtyeiden juhlaa. Tavanomaisesta klassisen musiikin esityspaikasta poikkeava G Livelab sai perjantaina 7.2. vieraakseen tavanomaisesta musiikista niin ikään poikkeavan defunensemblen, jonka kiintoisa ohjelma osoitti keskivaiheillaan myös tapoja, joilla nykymusiikki voi olla samanaikaisesti sekä taiteellisesti tinkimätöntä että hulvattoman hauskaa.
Yleisön vielä lipuessa baaritiskiltä penkkeihin aloitti klarinetisti Mikko Raasakka vaivihkaa puheensorinan keskellä Áki Ásgeirssonin performatiivisen teoksen 294° joogaamalla, samalla kun ääniraidalta kuului (oletettavasti aitoja) luonnonääniä – sammakoita, hyttysiä, lintuja, ukkosta – sekä staattista rätinää. Kun Raasakka viimein tarttui klarinettiin, olivat hiljaiset ja lyhyet fraasit kuin kokeilua ja hyräilyä, joka upposi osaksi äänimaisemaa kuin mökin kuistilla soittelu omasta päästä ja omaksi ilokseen. Jooga jatkui nauhan muuttuessa yhä synteettisemmäksi ja väkivaltaisemmaksi: wu wei, ei-yrittämisen periaate.
Ohjelmamuutoksen seurauksena muutaman viikon varoitusajalla tilalle tuotu Juhani Nuorvalan Three Flashes sisälsi kolmen eri hahmon aariat Nuorvalan vuonna 2019 kantaesityksensä saaneesta oopperasta Flash Flash. Musica novan taiteellinen johtaja, kantaesityksenkin roolituksessa mukana ollut Tuuli Lindeberg hoiti solistin osuudet selkeydellä. Tyylissä oli vahvaa amerikkalaisuutta, mikä toki oopperan päähenkilöön Andy Warholiin sopikin. Musiikillisten rakenteiden tuttuus – mm. tanssirytmit, viihdemusiikin idiomaattiset lainat – tuntui konsertin kontekstissa yllättävältä ja vähän ulkopuoliselta, vaikka harmonia olikin viritetty korvalle tutusta tasavireisestä poikkeavaksi.
Yuri Umemoton aug. hocket sellolle ja ääniraidalle läimäisi meiningin isommalle. Markus Hohdin sellon minimalistisvaikutteiset, toisteiset riffit ja sekvenssit laajentuivat synteettisillä ylikorkeilla sellosampleilla; glitchaava ja leikelty elektroniikka sai puolestapuhujakseen Vocaloid-ohjelmalla luodun virtuaalisen laulajan, jonka resitoima teksti oli osin tekoälyn tuottamaa. Kokemus oli raju ja liminaalinen, koneen ja ihmisen rajapinnan ollessa syöveri, johon reunalta uskaltaa hetken tuijottaa. Hyvin cyberpunk.
Arash Yazdanin Instruction Manual of How to Learn Stop Worrying and Love the Bomb in 5 minutes oli sävelletty neljälle Otamatonelle, antropomorfisen nuotin muotoiselle sähköiselle, portaattomalle lelusoittimelle – kuin syntetisaattori, mutta kumikana. Teoksen nimen ja kuvauksen (ydin)sotaan ja väkivaltaan liittyvä tematiikka kohtasi esitysvälineistön absurdin koomisuuden: sireeniklusteri kuulosti kuin klovniparodialta Pendereckin Trenodiasta Hiroshiman uhrien muistolle. Haudanvakavuuden ja hulvattomuuden ristiriita oli nerokas.
Carola Bauckholtin Vacuum-Lieder oli niin ikään hauska ja nerokas: Hanna Kinnunen soitti pölynimurilla suutaan (ja toisinaan muutakin), välillä rauhoitellen ja toruen soitinta keksityllä siansaksalla kuin äiti innokasta tai hermostunutta lastaan tai lemmikkiään. Absurdia ja upeaa sanatonta teatteria, musiikkia kielelle ja Mielelle.
Raven Chaconin Round oli kiintoisa tutkielma neljälle levysoittimen soittajalle, jokaisella oma neulansa ja vuorottaiset soolonsa annetun vinyylin ääressä. Kiintoisa, makea ja dynaaminen, mutta ohjelmasijoitukseltaan jännä – tämä olisi voinut toimia paremmin vaikkapa heti Three Flashesin jälkeen.
Väliajan jälkeinen Sami Klemolan Umwelt oli sooloteos modulaarisyntetisaattorille (ja sampleille) efekteineen. Klemolan työskentelyssä oli hetkessä luomisen tuntua, vaikka hän kertoikin veistäneensä äänimaailman etukäteen selkeäksi sävellykseksi ja pyrkivänsä toteuttamaan sen lavalla mahdollisimman samanlaisena teoksena. Lopputulos seilasi taitavasti ambientin ja noisen välillä, paikoin raakanakin veistämisenä, äänen abstraktina brutalismina, ja paikoin kuin imitoiden tosielämää, vedenalaista kuuntelua, stetoskooppia, tehtaita, sademetsiä tai pyykkikoneen linkoa.
Festivaalin sinfoniakonserteista viimeisen vuoro oli perjantaina 14.2. Helsingin kaupunginorkesterilla, jonka ohjelmassa oli joukko melko napakoita teoksia – neljä Suomen-ensiesitystä sekä yksi kantaesitys. Musica novan entinen taiteellinen johtaja, kapellimestari André de Ridder oli joutunut peruuttamaan esiintymisensä lyhyellä varoitusajalla. Hänen tilalleen saapui nuori italialais-saksalainen Nicolò Umberto Foron, jonka meriitteinä ovat muun muassa Donatella Flick -kapellimestarikilpailun voitto vuonna 2023 ja sitä seurannut Lontoon sinfoniaorkesterin apulaiskapellimestarin pesti.
Konsertin avannut Lisa Streichin ISHJÄRTA oli tällaiseen vaihdokseen hankala teos, sillä sen historiallisten tyylien eleitä lainaileva ja kierouttava sointimaailma ylipäätään on haastava. Hiljaiset, runsaan huiluääniset ja usein mikrotonaaliset jousimaisemat harvojen soittajien melodioineen kuulostivat toisinaan eriaikaisilta, yllättävän usein epäröiviltä. Voimakkaammissa koko orkesterin paikoissa ei ilmiötä huomannut samalla tavalla. Streichin tyyliin tuntuu kestävän oma aikansa päästä sisälle; ehkei orkesterilla ja kapellimestarilla ollut vielä ehtinyt löytyä yhteistä visiota tulkinnasta.
Rebecca Saundersin Still tuntui sen sijaan usein kuin soittavan itse itseään. Teos on kirjoitettu viululle ja orkesterille, mutta se ei tunnu konsertolta (eikä sellaiseksi ole virallisesti nimettykään); pikemminkin solisti tuntui tarkkailevan äänellään orkesterin suurempaa maisemaa sekä samanaikaisesti olevan sen osa. Stillin orkestraatio oli mestarillista sointivärien yhdistelyn juhlaa sekä äänen massan verevää dynaamista liikuttelua. Teoksen kantaesittänyt viulisti Carolin Widmann loihti soittimestaan varmaotteisesti odottamattomiakin ääniä, kuin korostaen viulun fyysistä ominaisolemusta instrumenttina.
Bára Gísladóttirin ÓS oli sijoitettu ohjelmaan juuri ennen väliaikaa, vaikka se on 5–7 minuutin kestossaan ennemminkin alkusoitonomainen teos. Stillin tavoin ÓS oli sointiväreillä herkuttelua, salmiakin tai happaman leivän kaltaisten omaksuttavien makujen puolelta. Osa näistä äänistä tuli soitinten preparoinnista tai muista epätyypillisistä soittotavoista, luoden hyvin epäorkesterimaisen kentän, jonka näennäisen staattisen pinnan alla kuhisi valuvaa, kihelmöivää elämää. Kenties tällaisessa sointiväribrutalismissa on jotain yhteyksiä Islannin karuun maastoon, sillä siihen pystyy törmäämään myös Daníel Bjarnasonin tai Anna Thórvaldsdóttirin musiikissa.
Piyawat Louilarpprasertin Ptera vei orkesterin sointia yhä loitommas totutusta: kontrabassot rämisivät ja suhisivat klemmareita kielissään, vaskipuhaltimet pärisivät ohuesti kuin niihin olisi vaihdettu oboen suukappale. Orkesterin soittaessa yhdessä oli vaikutelma kuin jonkin ison koneen surisevaa kampea väännettäisiin tai hyttysparvi lentäisi synkronoidussa koreografiassa. Hiljalleen hälyn joukosta alkoi kuulua sanattoman teatterin ääntelyjä, jotka saattoivat yhtä hyvin olla lintuja, apinoita kuin ihmisten kauhunhuutoja, Orkestraation paikoittaisessa iskevyydessä oli Bartókin Ihmeellisestä mandariinista muistuttavaa vulgaaria. Kekseliästä ja himpun röyhkeääkin.
Konsertin päätti kantaesityksensä saanut Olli Virtaperkon Aarre orkesterille ja Musiikkitalon uruille. Kokoonpanon täsmennys on tärkeä, sillä teoksessa hyödynnettiin nimenomaan Musiikkitalon uruista löytyviä erityispiirteitä, kuten palkeiden ilmanpaineen säätelyä ja neljäsosasäveläänikertoja. Saundersin kappaleen tavoin ei Aarrekaan ollut konsertto; vaikka uruilla olikin solistista roolia, toimivat ne pikemminkin orkesterin täydentäjänä suuren osan teosta. Neljäsosasävelisyys ja muut mikrotonaaliset yksityiskohdat eivät hallinneet koko teosta, vaan ne oli asetettu yllättäen tasavertaiseen liittoon tavanomaisemman 12-sävelisen ranskalaisvivahteisen huljutuksen kanssa niin, että molemmat maailmat toimivat yhteistyössä, säilyttäen silti omat luonteensa. Olen kuullut vain hyviä urkureita Musiikkitalon salissa, eikä Susanne Kujala ollut poikkeus: tiivis yhteistyö säveltäjän kanssa oli kuultavissa mielikuvituksellisissa juoksutuksissa ja syntetisaattorinomaisissa rekisteröinneissä.
Musica novan toiseksi viimeinen konsertti lauantaina 15.2. toi yhteen Helsingin kamarikuoron ja Saksan Freiburgissa toimivan nykykamariyhtye Ensemble Recherchen. Konsertin pääteoksena toimi Vito Žuraj’n INNEN, jonka sanoitus (tai libretto, kuten ohjelmassa sitä kutsuttiin) oli Klaus Händelin käsialaa. Teoksen lähtökohtana olivat taiteilijan asteittain heikentyvät aistit, kuten Ludwig van Beethovenin kuuroutuminen ja kuvataiteilija Claude Monet’n sokeutuminen, mutta se kuvasi myös änkytystä, josta säveltäjä Žuraj oli lapsena ja nuorena kärsinyt.
Ensimmäisessä osassa muutenkin ilmaisultaan hyvin tiivistetty Händelin moderni runoteksti alkoi ja loppui lyhyinä fragmentteina eri aikoihin eri laulajilla, jolloin siitä ei saanut selvää kuin hädin tuskin käsiohjelman avulla: kuin sanoja ei saisi ulos, tai kuin kuulo alkaisi hämärtyä. Yhtyeen mehevät yhteissoinnit toimivat säestävämmässä roolissa. Toinen osa oli lausunnaltaan yhtenäisempi ja teksti äännemaailmaltaan johdonmukainen, lausuttavaksi tarkoitettu ja vahvan sanaleikillinen. Kolmas ja viimeinen osa maalasi pohjasykkeen päälle vahvaa yläsävelikköä, kuoron ikään kuin viitatessa tekstiasetelmallaan ensimmäiseen osaan, mutta nyt uudenlaisella selkeydellä. Keskitaajuudet alkoivat hiljalleen vähetä, jättäen lähinnä korkeita ja matalia ääniä, mutta toisinaan palaten epäselvinä massoina.
Žuraj’n teos muodostui selkeästi konsertin kohokohdaksi; alkupuolen lyhyemmät teokset olivat siihen (ja festivaalikokonaisuuteen) nähden tavanomaisempia. Kuoroteoksista Lotta Wennäkosken Valossa käytti tekstinään Uuden testamentin kirjeitten lopetuksia: inhimillisiä, arkisia sivuhuomioita ja kuulumisia apostoli Paavalin pääpointtien varjossa, sekä vahvoja olennaisuuksia, jotka saivat lähes esoteerisen sävyn. Toisinaan päällekkäisinä katkelmina laulettuna/lausuttuna ne saivat kivan ihmishälinän sävyn. Perttu Haapasen Strophes II käytti varsinaisen tekstin sijaan irrallisia foneemeja ja morfeemeja sekä napsuttelua ja vihellyksiä polyfoniansa luontiin. Toisaalta olisin toivonut teokselta sanattomuudessaan narratiivis-teatraalisempaa otetta, toisaalta siihen myös pystyi suhtautumaan itämaisella ”se on mitä on” -mentaliteetilla vailla länsimaista dramaturgiaa.
Malin Bångin faces and moon splinters laulusolistille ja kamarikvintetille onnistui nimensä mukaisessa säpälöitetyssä tunnelmassa, jossa Federico García Lorcan runoteksti oli hajotettu Iris Ojan laulamiksi tunnistamattomiksi palasiksi. Franck Bedrossianin We met as sparks bassohuilulle, kontrabassoklarinetille, alttoviululle ja sellolle sisälsi aluksi samanhenkistä kulmikkuutta ohimenevine mehukkaine ja todella tarkasti toteutettuine yhteissointeineen. kontrabassoklarinetin pöristen kuin kissan kehräys. Teos kehittyi sitkeämmän yhteisen linjan suuntaan, palaten aiempaa suurempaan räjähtelyyn ja sen mietteliääseen jälkihöyryyn.
Santeri Kaipiainen
