Arvio: Kymi Sinfonietta, Syntymäpäiväkonsertti. Temppeliaukion kirkko 5.4.2019. Beethoven, Aho, Tüür. Olari Elts, kapellimestari, Elina Vähälä, viulu.
20-vuotias Kymi Sinfonietta toi syntymäpäiväkonserttinsa poikkeuksellisesti Kotkan ja Kouvolan ohella perjantaina myös Helsinkiin, Temppeliaukion kirkkoon. Ohjelma oli mainiolla kaarella suunniteltu: orkesterin omia tilausteoksia edustivat myös syntymäpäiväsankarien teokset, 70-vuotiaan Kalevi Ahon toinen viulukonsertto sekä 60-vuotiaan Erkki-Sven Tüürin Phantasma. Jälkimmäiseen säveltäjä oli piilottanut viittauksen Ludwig van Beethovenin Coriolanus-alkusoittoon, joka kuultiin siksi kosertin avausnumerona. Lopun sulki symmetrisesti Beethovenin sinfonia nro 1.
Coriolanus-alkusoitto oli hieman muita heikompi lenkki, mutta jäi kuitenkin voiton puolelle: kenties vieras akustiikka saattoi vaikuttaa siihen, että dynamiikka pysyi melko kapealla alueella, ja fraasit tuntuivat hieman tasapaksuilta, vailla sitä ”joka lauseen merkityksellisyyttä”, jota parhaimmillaan kuulee. Kapellimestari Olari Eltsin tulkinta oli kuitenkin johdonmukainen ja tempovalinnat toimivia.
Heti eri tasolle päästiin Ahon toisessa viulukonsertossa. Solistina toimi Elina Vähälä, jolle konsertto on omistettukin. Klassista rakennetta noudattavan teoksen tanssillinen ensimmäinen osa oli harmonisesti konserton mielenkiintoisinta maailmaa, siinä missä hidas toinen osa ja kiihkeä finaali olivat 1900-luvun alun eetoksen ja modernimpien värien ristipistossa pari piirua traditionaalisempaan. Kymi Sinfonietta on levyttämässä konserton aivan lähiaikoina, mikä kyllä kuului hyvänä yhtenäisyytenä, jyllertävänä voimana ja mainiona balanssina.
Kirkkaimpana kuitenkin loisti Vähälä, jonka soitto ei kertaakaan kadonnut orkesterin alle kiihkeällä ja varmaotteisella soitollaan. Ahon sävellysvaiheessa itse testaamansa solistiset keinovarat soivat vakuuttavasti, ja kokonaisuutena suoritus oli mahtavaa viulismin juhlaa. Vähälä olisi ehdottomasti ansainnut vielä yhdet ylimääräiset takaisintaputukset.
Väliajan jälkeen kuultu Tüürin Phantasma edusti konsertin modernimpaa päätä. Itsestäänselvyyksiä välttävään keinovarojen kavalkadiin kuuluneet liukuvat kenttämäiset maisemat, vuorotellen aaltoilevat äänenvoimakkuudet ja puhaltimien hälyäänet olivat kuin karamellia korville. Kenttien rinnalle nousivat hiljalleen puhaltimista ja lyömäsoittimista levinneet rytmiset motiivit, ja metamorfoosin jossain vaiheessa rytminen materiaali olikin vaivihkaa siirtynyt jousille. Keskiviikkona kantaesitetty teos oli laadukas ja toimiva lyhyt sinfoniettakokoonpanon teos, jota toivoisi kuulevansa vielä muuallakin Suomessa esitettävän.
Beethovenin ensimmäinen sinfonia on selkeästi klassismin muotoa ja aatetta edustava teos, mutta jo alkutahdeistaan lähtien ottaa samalla säveltäjälleen tyypillisesti irti perinteestä yllättävine omintakeisuuksineen. Eltsin tulkinnassa eleganssi ja leikkisämpi, ovelampi energisyys kulkivat käsi kädessä, ja orkesteri tarttui tähän riemukkaalla otteella; näkyipä muutamia hymyjäkin pulteissa. Finaali oli kuin yhteiset juhlat, jotka alkoivat jo kutkuttaa tanssijalkaakin – mitä parhain tapa lopettaa konsertti perjantai-iltana!
Santeri Kaipiainen
