Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa 14.11. Johtajana Herbert Blomstedt. Mahler
Tämä oli niitä konsertteja, jonka jälkeen ei tehnyt mieli sanoa saatikka kirjoittaa mitään. Kaikki – elämä ja kuolema, mennyt ja tuleva – tuli sanotuksi musiikissa, kun 97-vuotias Herbert Blomstedt johti Gustav Mahlerin yhdeksännen sinfonian.
Kyseessä on teos, johon sisältyy poikkeuksellinen määrä kulttuurisen ja henkilökohtaisen testamentin painoa. Sen viitteissä ei soi vain säveltäjän oma elämä vaan kokonainen aikakausi. Kuolema on läsnä varsinkin alkuosan harhailevissa teemoissa ja atomeiksi hajoavissa prosesseissa, ja wienervalssin ja ländlerien rappeutuneet rauniot voi nähdä Itävalta-Unkarin monarkian auringonlaskua vasten.
Pelkkä joutsenlaulu teos ei silti ole. Yhdeksäs sinfonia kontrapunkteineen ja paljaine tekstuureineen katsoo asioita tavallaan ulkoapäin, kuten jo Mahleria ihaileva nuorempi kollega Alban Berg aikanaan sanoi. Se tekee teoksesta kompaktimman kuin moni Mahlerin muu sinfonia. Vertaus Tshaikovskin kuudenteen sinfoniaan ei aivan päde, sillä näkökulma on yleismaailmallisempi.
Paljon riippuu siitä, miten teos esitetään. Harva nuori kapellimestari jaksaa uskoa pelkkään partituuriin, vaan moni katsoo kentän olevan auki subjektiivisten tunteiden esittelylle. Täytyy ”antaa kaikkensa”. Totta kai täytyy, mutta syvällisyys tarkoittaa tässä muutakin kuin paatosta, yksityiskohtien liioittelua ja koko maailman syleilevyyttä.
”Kokeneen kapellimestarin ja tarvitse todistella enää mitään”, sanoi Blomstedt RSO:n ohjelmalehtisessä viitaten Mahlerin omaan johtamiseen. Mutta se kuvaa mitä suurimmassa määrin myös häntä itseään. Hänen tulkintansa on oleellisen äärelle pelkistynyt. Kaikki on partituurissa, mutta silti ollaan kaukana ulkokohtaisesta nuottien toteutuksesta.
Istualtaan johtaneen kapellimestarin pienet eleet olivat niin täynnä informaatiota ja humaania lämpöä, että RSO:n muusikot seurasivat häntä kuin lumoutuneina ja jakoivat yhdessä jokaisen sävelen. Balansointi oli niin tarkkaa, että syntyi monin paikoin kamarimusiikillinen tunnelma.
Olen usein pitänyt ykkösviulujen kapeaa sointia orkesterin heikkoutena, mutta nyt koko jousiryhmän soinnissa oli väriä ja ilmettä. Puhaltajat kunnostautuivat sooloissaan persoonallisina ja tiiminä sulautuvana. Jättisinfonia pelkistyy usein yksinäisinä harhailevien ääriäänten dialogiksi, ja nämäkin jaksot RSO toteutti poikkeuksellisella herkkyydellä.
Sinfonian avausosan draama rakentuu prosesseista, joissa etsiskelevät teemat saavat polttoainetta ja kohoavat intohimoisiksi nousuiksi, jotka kolmesti romahtavat ja palautuvat fragmentaariseksi korinaksi. Blomstedt toteutti nämä muodot vääjäämättömällä logiikalla ja orgaanisella flowlla koskaan silti Mahlerin vereslihaisuutta unohtamatta.
Toisen osan ländler-parodiat voivat soida piikikkäämmin ja viiltävämmin, mutta Blomstedt tuntui muistuttavan, että ne ovat kuitenkin elämän merkkejä, joissa on vielä ainakin jäännöksiä huumorista ja keveydestä. Muusikot saivat siihen tarvittavaa purevuutta. Scherzo on varsinainen kontrapunktinen rynnistys, jonka paradoksi on kuitenkin sen, ettei sävelten takaa-ahjo oikein johda minnekään. Kesijakson taivasnäky rakentui sille tehokkaana kontrastina.
Finaalin laveassa jäähyväisteemassa evankelisesta uskostaan tunnettu Blomstedt näkee yhteyksiä Amerikassa suosittuun herätysliikkeen lauluun Oi Herra, luokseni jää. Mikäs siinä, jos ilme on näin vapauttava ja transsendentaalinen. Hän ei rutistanut sitä sellaiseen hurmioon kuin moni muu vaan tulkitsi sen ikään kuin hartaana kiitoslauluna, joka lopussa häviää tyhjyyteen. Äänten välissä soi hiljaisuus, jonka intensiteetti kruunasi unohtumattoman konsertin.
Harri Kuusisaari
