Radion sinfoniaorkesteri ja sopraano Kristine Opolais, kapellimestari Hannu Lintu Turun musiikkijuhlien avajaiskonsertissa 10.8., Verdi, Catalani, Boito, Dvorak, Puccini.
Latvialaissopraano Kristine Opolais on pantu Turun musiikkijuhlilla paljon vartijaksi: koko festivaalia on kuukausien ajan markkinoitu hänen kasvoillaan. Moinen tähtikultti asettaa tietysti solistin suurten odotusten kohteeksi, kun nimenomaan hänen kuulemistaan varten Konserttitaloon oli perjantain avajaiskonserttiin varmasti laittautunut moni sellainenkin, jota muutoin olisi ollut perin haastavaa yrittää houkutella paikalle.
Opolais aloitti urakkansa paikkansa lunastaakseen hienoimmalla mahdollisella tavalla, laulamalla mykistävän version Desdemonan jäähyväiskohtauksesta Verdin oopperasta Otello.
Opolais eli omilla ratkaisuillaan todeksi Verdin rohkeat ideat. Desdemonan Pajulaulu ja Ave Maria ovat kurinalaisessa, suorastaan minimaalisessa harmonia- ja soitinnusmaailmassaan todellinen musiikillisen filigraanityön mestarinäyte, ja esityksen henkeäsalpaavat pianissimot ja täysin pelottomat, ajankulua uhmaavat temporatkaisut saivat allekirjoittaneen ihastuneen ällistyksen valtaan – juuri näin tämä pitäisi aina laulaa!
Radion sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Hannu Lintu olivat sekunti sekunnilta tulkinnassa mukana kuin opaskoira astuen täsmälleen samoja askeleita sopraanosolistin kanssa.
Koko avajaiskonsertin kirjaaminen Opolaisin nimiin on tietysti yksisilmäistä ja kornia – olihan puolet konsertin kestostakin silkkaa orkesterimusiikkia ja nimenomaan vielä aivan muulta ohjelmiston alalta kuin italialaisesta oopperasta. Uusi suomalainen musiikki ”sattumoisin” juuri onkin sitä repertuaaria, jolla nimenomaan RSO:lla on koko maailmassa ehkä kaikkein painavin sanansa sanottavanaan.
Sebastian Fagerlundin jännittävä Drifts etenee toisaalta hitaasti virittyvin kaarin, toisaalta äkillisin erityyppisten satsien törmäyksin. Teos on osa orkesteritriptyykkiä. Konsertin muita suomalaisia säveltäjänimiä olivat Lotta Wennäkoski teoksellaan Flounce sekä Aulis Sallinen säveltämällään Shadowsilla, jotka molemmat tunnetaan jo Fagerlundin sävellyksen tavoin ulkomaita myöten.
Berion Ritiratra notturna di Madrid ja orkesteriversio Debussyn pianopreludista Des pas sur la neige vaikuttivat ansioistaan huolimatta ehkä hiukan kaukaa haetuilta tähän kontekstiin.
Kristine Opolaisin osuus jatkui toisella Verdi-numerolla, Elisabettan aarialla Don Carlosista, mutta sopraano ei saanut yhtä maagista tunnelmaa ja jännitettä aikaan kuin avauskappaleessaan.
Aariat Alfredo Catalanin oopperasta La Wally ja Arrigo Boiton Mefistofelesta puolsivat erinomaisesti paikkaansa ohjelmassa, sillä vaikka ne ovatkin oopperan ystäville tuttuja, muille kuin alan harrastajalle ne saattavat olla hyvinkin outoja. Kummankin esityksessä pohdin Opolaisin taiteen ominaispiirteitä: hän on älykäs ja taitava, herkkävaistoinen tulkitsija kauniine fraaseineen ja hallittuine nyansseineen, mutta ääni sinänsä on melko vaatimaton.
Hiljattain lukemassani haastattelussa Opolais toteaa olevansa äänityypiltään lirico-spinto (lyyrisestä dramaattisemmaksi kehitetty), mutta ainakin nyt kuullun ohjelman perusteella tuon spinto-sanan voi kyllä unohtaa. Opolais on ilmiselvä lyyrinen sopraano ja erinomainen taiteilija, mutta draamallisista vivahteista en hänen äänessään kuulut merkkiäkään. Lisäksi ääni kaipaisi korkeimmalla alueella lisää säteilyvoimaa, kimmeltävää sointia.
Ohjelman ainoa Puccini-numero oli Madama Butterflyn aaria – hyvin kaunista ja taitava, mutta ylimääräisenä kuultu ikisuosittu O mio babbino caro Gianni Schicchistä istui äänelle paremmin. Miten ihmeessä hän voi esittää Toscaa?
Matti Lehtonen
