Arvio: Musiikkitalo 9.11., Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu; Li Wei Qin, sello.
Hannu Lintu on pitänyt Witold Lutosławskin musiikkia esillä Radion sinfoniaorkesterin ruokavaliossa. 1900-luvun jättiläisiin kuuluvan puolalaissäveltäjän kaikki neljä sinfoniaa tuli nyt esitettyä melko lyhyen ajan sisään, kun viime kaudella kuultiin ensimmäinen ja neljäs, taannoisessa syyskauden avauksessa suurenmoinen kolmonen, ja nyt nro 2 – sinfonioista poikkeuksellisin siinä mielessä, että siinä Lutosławski vei kehittelemänsä aleatoriikan, vapaamuotoisten materiaalilaatikoiden ohjatun musisoimisen, kaikkein pisimmälle. Yhtä jaksoa lukuunottamatta sinfonia koostuu kokonaan laatikoista, joiden jatkumoa kapellimestari hallinnoi mutta joiden sisällä soittajat ovat pitkälti omillaan säveltäjän antamien sävelten ja parametrien puitteissa.
RSO on 1900-luvun musiikissa parhaimmillaan, ja esitys oli vaikuttava orkesterilaisten ottaessa tuikeasti luovaa vastuuta itselleen. Erityislaatuinen sinfonia alkaa irrallisilla, esitysmerkinnän mukaan epäröivillä sointiparvilla, jotka pyristelevät toisiaan vasten pieninä soitinryhminä eri puolilla orkesteria. Kontrasti on suuri, kun tämän jälkeen koko orkesteri aloittaa kontrabassojen johdolla villisti kiemurtelevan, kihisevän nousun. Hannu Lintu väistyi asiaankuuluvasti tarkasta johtamisesta ja pikemminkin haastoi orkesteria luomaan iskeviä vastakohtia. Hän kuitenkin piti tarkoin huolta väkevästä kokonaismuodosta siten, että ensimmäisen puoliskon intensiteetti kasvoi koko ajan purkautuen lopulta toisen puoliskon koko orkesterin jylyyn. Teoksesta syntyi näin hengästyttävä kaari. Välillä orkesteri tuntui leijuvan valohehkuisessa pilvimatossa, välillä taas reuhtovan helvetin esikartanoissa. Kaiken aikaa se soi kuitenkin läpikuultavasti ja irtonaisesti.
Hienon Lutosławski-tulkinnan kohtaloksi jäi sitten hautautua venäläisen tykityksen alle – toisaalta juuri avausnumerona oli tässä ohjelmassa Lutosławski-numeron looginen paikka, paitsi jos konsertti olisi alkanut solistiteoksella. Se oli tällä kertaa Tshaikovskin Rokokoo-muunnelmat kiinalais-australialaisen sellisti Li Wei Qin esittämänä. Hän saa Guadagnini-sellostaan upean kiinteän, solakan ja läpäisyvoimaisen äänen, joka syttyy kielistä vaivattomasti, suorastaan sähköisesti. Hänen Tshaikovski-tulkintansa oli kuitenkin mielestäni tyystin mauton. Hyväntuulisen, nostalgisen ja siron kauneuden sijaan Li Wei pullisteli ja paahtoi muunnelmien parissa kuin kyseessä olisi ollut elämää suurempi sankarikonsertto. Vaikutelmaa ei parantanut, kun monista virtuoosipätkistä tulikin hätäisiä ja suttuisia. RSO:n puhaltajat toivat vastapainoksi kaivattua suloutta. Onneksi hiljaisimmissa kohdissa myös Li Wei malttoi hieman rauhoittua, jolloin hänen helakka sointinsa sai ikään kuin luonnollisen hymyn keinotekoisen naamanvääntelyn sijaan. Li Wei selvästi haluaa ottaa yleisönsä, ja ylimääräinen, Giovanni Solliman orientalistisesti rokkaava, myös laulamista sisältävä Lamentatio oli tällaiseen Rokokoo-muunnelmia sopivampi kappale.
Jos Lutosławskissa oli keveyttä suurimmassakin pauhussa, Prokofjevin Sota ja rauha -oopperasta tehdyssä orkesterisarjassa pellit avattiin ja RSO syöksi esiin estotonta sointipaatosta. Ja mikä on paatosta kuunnellessa, kun säveltäjä tietää mitä tekee ja orkesteri soittaa hyvin! Prokofjevin neuvostoteokset ovat sävelkieleltään suurieleisiä ja melko perinteisiä, mutta eivät millään lailla mielisteleviä tai ahdistuneita, vaan niissä hehkuu itsevarma, ehtymätön energia. Tolstoin suurromaaniin perustuvasta myöhäisoopperasta on Christopher Palmer (1946–1995) jäsentänyt orkesterisarjan, joka käsittää näyttävän juhlakohtauksen, lyyrisen yömaiseman sekä voitokkaasti kulminoituvan sotakohtauksen.
RSO räjäytti tanssiaiset ilmoille teräksisellä höngällä, jossa tummanpuhuva kohtalokkuus loi uhkeuteen kulmikkaat varjonsa. Väliosan, ”Toukokuun yön” idylli oli täynnä repivää pakahdusta, mutta sointi oli aika kova ja karkea – olisipa se ollut kesäisen lämmin, niin kontrasti päätösosan aloittavaan, kerrassaan hyytävästi viilettäneeseen lumimyrskyyn olisi ollut pistämätön. Kamppailut ja ylitsevuotava voitonhymni vyöryivät lihaksikkaana ja vapautuneena.
Myöhäisillan kamarimusiikissa venäläinen tunnepaletti jatkui Tshaikovskin massiivisella, Nikolai Rubinsteinin muistoksi sävelletyllä pianotriolla. Hyvä valinta konsertin kokonaisuuteen, etenkin kun trion toisen puoliskon variaatiosarja tuo läheisesti mieleen Rokokoo-muunnelmat, ja eleginen sävy toi jäähdytystä Sota ja rauha -sarjan jälkeen. Illan solisti Li Wei palasi esittelemään lasermaisen kirkasta ja tunteikasta sellonsoittoaan, jonka rinnalla konserttimestari Petri Aarnio vaappui perin kireän kuuloisena. Illan tähdeksi nousikin kamarimusiikkihetkeen kutsuttu 21-vuotias huippulahjakkuus Ossi Tanner, joka soitti haastavan piano-osuuden kaikella romanttisella uljaudella ja herkkyydellä mitä vain toivoa saattoi.
Auli Särkiö-Pitkänen
