Klassisen Hietsun ja Hietsu Is Happeningin kesäjamboree. Hietaniemen uimarannan paviljonki, Helsinki 7.6.2020.
Kaksi Hietaniemeä elävöittävää konserttisarjaa löivät hynttyynsä yhteen kokoontumisrajoitusten löystyttyä ja avasivat kautensa kolmiosaisella sunnuntailla. Klassinen Hietsu aloitti kamarimusiikilla, Hietsu is Happening tarjosi jamihenkisen kattauksen korkeaoktaanisia standardivetoja ja lopuksi esiintyjät yhdistivät voimansa yllätysvieraiden kera Terry Rileyn minimalistisessa klassikossa In C.
Iltapäivä oli kokonaisuudessaan tunnelmaltaan hyvinkin festivaalinomainen: sää vaihteli paviljonkia lämmittävästä auringonpaahteesta ulkona soitettujen jälkipuoliskojen pohjoiseen kesäviileyteen ja sateen uhkaan; Hietaniemen rannan melut, musiikit ja kuulutukset vuotivat keskelle liedejä; yleisön ja estradin rajat olivat häilyvät ja tunnelma (turvavälein varustettuna toki) niin välitön kuin suomalaisilla musiikkijuhlilla on kuuluisasti tapana. Vaikka kesätapahtumat onkin jouduttu kalentereista pyyhkimään, onnistuttiin Hietsussa luomaan kuin luomaankin festarifiilis ainakin hetkeksi.
Ohjelman avasi Emil Holmströmin tulkinta Johannes Brahmsin intermezzosta op. 117 nro 2. ”Koko opus oli lahja Clara Schumannille”, juonnossa valaistiin, ja näppärän pikkuflyygelin sävelet kuljettivatkin paviljongin puutteisesta akustiikasta huolimatta hyvällä aasinsillalla Schumannin lauluihin. Kaksi ensimmäistä olivat hänen ja miehensä Robertin yhteisopuksesta, ja jälkimmäiset lahjoja Robertille.
Periodiperehtymättömällä korvalla koen, että Clara Schumannin tyyli on romantiikan ydinaikaa tuolloisten taiteen sääntöjen mukaan, ja jos minulle kerrottaisiin niiden olevankin Robertin, tai vaikkapa Brahmsin liedejä, ostaisin väitteen. Kolikolla on kaksi puolta: tyylitaito on kunnossa, mutta omintakeisuutta on vaikea erottaa, toisin kuin vaikka aikalaissisaren Fanny Mendelssohn-Henselin kamarimusiikissa. Sopraano Tuuli Lindeberg lauloi vakaalla rutiinilla, mutta salin akustiikka sai hänen äänensä peittymään paikoin flyygelin alle; Lorelein voimakkaimpiin kohtiin olisi kaivannut oopperasalimaista isoa potkua. Omalla reviirillään Lindeberg vaikutti olevan paremmin John Dowlandin lauluissa renessanssikrumeluureineen: tekstien melankoliasta huolimatta niistä välittyi kirkkaus ja hyväksyvä tyyneys. Petri Kumelan kitara toimi mainiosti luutun korvikkeena.
Laulusäveltäjien välissä viulisti Eriikka Maalismaa esitti viime vuonna Juhlaviikoillakin vierailleen Anna Meredithin sooloviuluteoksen Charged. Napakka (ja hyvin soitettu) teos ikään kuin spiraalinomaisesti laajeni yhden eleen rytmityksellä leikkimisestä ottamaan hiljalleen mukaan uutta, mutta aina kerraten ydinjyväänsä.
Lyhyen tuoliensiirtelytauon jälkeen ohjelma jatkui ulkosalla. Rumpali Jaska Lukkarisen, basisti Antti Lötjösen, kitaristi Tuomo Dahlblomin ja saksofonisti Mikko Innasen ”festivaalikokoonpano” tykitteli standardeja reippaalla otteella ja paikoin myös kekseliäillä rytmisillä kehyksillä. Oletettavasti soittajat olivat tarttuneet tehtäväänsä hyvin jaminavaushenkisesti*, valiten tuttujakin tutumpia kappaleita kuin olisivat olleet Café Jazzin houseband heinäkuisessa Porin yössä. Rautainen ammattitaito potki tuhansien jamien tuhnua pois Blue Bossan ja Summertimen kaltaisista vakiovarusteista, eikä kekseliäisiin sooloihin ehtinyt kyllästyä; etenkin alkuperäisen melodian raameilla leikkiminen paljasti jazzareiden perinnetuntemuksen. Silti, kun kerran konsertteja saa pitää, niin eikö tällaista juhlahetkeä varten olisi voinut valita jonkin omaa musiikkiaan esittävän yhtyeen?
Iltapäivän päättänyt Rileyn In C sai iltapäivän esiintyjien ohessa vieraikseen muun muassa klarinetistit Heikki Nikulan ja Helmi Malmgrenin, kosketinsoittaja Antti Lehtisen, kitaraan tarttuneen laulaja Samuli Putron, melodikaa soittaneen säveltäjä Lauri Supposen sekä sähköbasson varteen mm. Helsingin juhlaviikkojen taiteellisena johtajana toimiva moniosaaja Marko Ahtisaari. In C on 53 nuottipätkästä koostuva teos, jossa soittajat saavat (jossain määrin) päättää, kuinka monta kertaa fragmenttia toistavat, milloin siirtyvät seuraavaan ja milloin pitävät taukoa. Instrumentaatioltaan vapaana se salli myös Hietaniemen iltapäivässä monentyylisten muusikkojen osallistumisen. Noin tunnin kestonsa aikana uhkasi yhteinen syke ainakin kerran karata muusikkojen hajanaisen asettelun vuoksi. Vaikka In C teoksena jääkin musiikillisessa vaikuttavuudessaan esimerkiksi Steve Reichin Music for 18 Musiciansin jalkoihin, onnistui toisteisuudesta löytymään myös se olennainen hypnoottinen elementti.
*Kirjoittajalla on (myös) pop-/jazzmuusikon koulutus; näissä piilevän hiljaisen tiedon aistii.
