Mainion Järnefelt-kinokonsertin varaslähdön jälkeen Helsingin kaupunginorkesteri palasi keskiviikkona 9. tammikuuta kauden angloamerikkalaisen teeman äärelle. Virolaiskapellimestari Risto Joostin johdolla orkesteri keskittyi amerikkalaissäveltäjiin, ja erityisesti hieman tuntemattomampiin teoksiin.
Illan alkusoittona toimi Charles Tomlinson Griffesin alun perin pianolle säveltämä Valkoinen riikinkukko, joka sai orkesterikantaesityksensä vuonna 1919, vain neljä kuukautta ennen kuin espanjantauti vei 35-vuotiaan säveltäjän hengen. Euroopassa opiskelleen Griffesin innostus impressionismiin ja romantiikkaa eksoottisempiin sointiväreihin oli voimakkaasti läsnä: alkutahdit huokuvat Debussyn Faunin iltapäivää. Hämyisten tunnelmien äityessä crsecendoiksi oli kenties läsnä tunnelmallista hengenheimolaisuutta myös Sibeliuksen tunnetuihin luontosävelrunoihin, vaikkakin Griffesin luonto huokui enemmän subtrooppisen vyöhykkeen seisovaa kosteaa ilmaa. Tietty gallialainen dekadenssi kuitenkin sävelkielestä puuttui, ja kokonaisvaikutelma jäi kakkosluokan impressionismiksi, vaikka Joost johtikin hiljaiset sävyt mainion raukealla, hidasteisella otteella.
Viulun ihmelapsena vuosituhannen vaihteessa mainetta niittänyt Chloë Hanslip (s. 1987) levytti vuonna 2006 kehutun version John Adamsin viulukonsertosta. Teos ei huou sitä selkeän jälkiminimalistista Adamsia kuin esimerkiksi Nixon in China tai Shaker Loops; sointujankkauksen sijaan konsertto on introvertimpi, monisuuntaisempi ja harmonisesti kokeilevampi. Viulusolisti soittaa lähes koko reilun puolituntisen keston, Alban Berg -tunnelmaisista alkumaisemista ja ensimmäisen osan levottomasta kaanonmaisuudesta läpi toisen osan rauhaisan mutta varuillaan olevan chaconnen, aina intensiiviseen, nakuttavaan finaaliin saakka.
Se herkkä, rento ja ajatuksellinen soitto, joka Hanslipin 13 vuoden takaisesta äänityksestä hehkuu, loisti valitettavasti Musiikkitalossa poissaolollaan. Vaikka tarkkuus oli suurimmaksi osaksi hyvä, jäi ominaissointi kireän jännittyneeksi, vaille koskettavuutta ja inhimillistä lämpöä: aivan kuin Hanslipin sielu ei olisi ollut soitossa läsnä, eikä hän olisi enää tiennyt, mitä haluaa soitollaan ilmaista. Kadenssin kaksoisotteet kuulostivat jopa vaivaannuttavan rumasointisilta. Toisen ja kolmannen osan välissä Hanslip tutkaili Guarneri del Gesuaan siihen malliin, että kenties kyse oli soittimeen liittyvästä ongelmasta? Mene – tiedä. Kolmannen osan jälkipuolella Hanslip sai viimein vaihdettua mekaanisen vetkutuksen uhmakkaaseen, persoonalliseen ja läsnäolevaan soittoon, mutta kokonaisuuden kannalta flow’n löytäminen tapahtui aivan liian myöhään.
Väliajan jälkeen jatkui ”poikkeavien teosten” linja amerikkalaisen modernin edelläkävijän Charles Ivesin (1874-1954) toisella sinfonialla. Vuonna 1902 valmistunut teos ei vielä ollut sitä rajua vastakkainasettelua ja kokeilevuutta, josta Ives tunnetaan, mutta se pitää sisällään tuon Amerikan kauhukakaran röyhkeyden, huumorin ja siteeraamisen taidon. Sinfonia on taidokasta klassismin ja romantiikan pastissia, joka koko ajan taiteilee humoristisen liioittelun rajalla, mutta säilyttää pärstänsä vakavana kujeillessaankin kuin paraskin stand up -koomikko. Äkilliset vaihdokset tuttuihin lauluihin tai eurooppalaisen orkesterikirjallisuuden sitaatteihin ovat jotain, jota meillä päin kuulee lähinnä Retuperän WBK:n esittämänä. Ivesin hykerryttävä hienovarainen kiusanteko kantoi loppuun saakka, vaikka uhkasi käydä puuduttavaksi paikoitellen. Kapellimestarina Joost hoiti hommansa asiallisesti, mutta vailla erityislaatuista säkenöivyyttä. Taidokkaasti soittaneen HKO:n joukosta kunniamaininnan saakoon käyrätorvisektio, joka suoriutui tavanomaista suuremmasta soolomäärästään hienosti.
Santeri Kaipiainen
