Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 8.12.2021. Susanna Mälkki, kapellimestari, Lauri Kankkunen, sello. von Bronsart, Salonen, Hakola (ke.), Sibelius.
Musiikkitaloon tuntuu muodostuneen joulukuiseksi perinteeksi, että Radion sinfoniaorkesteri soittaa itsenäisyyspäivän konsertin, mutta Helsingin kaupunginorkesteri saa vastineeksi itselleen joulukuun 8. päivän, joka on Jean Sibeliuksen syntymäpäivä, suomalaisen musiikin päivä ja jo 10 vuoden ajan suositeltu liputuspäivä.
Ylikapellimestari Susanna Mälkin ohjelma oli väliajattomana mukavan tiivis ja monipuolinen. Alkusoitto jatkoi muutama vuosi sitten alkanutta menneiden aikojen naissäveltäjien kunnianpalautusta; tällä kertaa vuorossa oli kosmopoliitti Ingeborg von Bronsart (1840–1913), jonka suomalaisuus oli ennen kaikkea sukujuurissa, sillä hän syntyi ja kasvoi suomenruotsalaisessa perheessä Pietarissa ja vietti suurimman osan elämästään Saksassa.
Pianistina ja myöhemmin säveltäjänä aikalaismainetta niittäneeltä Bronsartilta kuultiin nyt Suomessa ensimmäistä kertaa koomisen oopperan Jery und Bätely alkusoitto. Kenties näyttämöllisten lähtökohtiensa ja näytelmän pastoraaliluonteen tähden oli avaus sydänromantiikan sijaan jopa klassisen kuuloinen; tätä kuorta yllättävät harmoniat kuitenkin puhkoivat. Von Bronsartin satsi ja orkestraatio olivat miellyttävää ja laadukasta, onnistunutta kuunneltavaa, vaikka teemat eivät korvaan soimaan jääneetkään.
Esa-Pekka Salosta noteerataan Suomessa säveltäjänä harmillisen harvoin hänen kiinnostavuuteensa ja kansainväliseen arvostukseensa nähden; tilannetta korjaavat onneksi omalta osaltaan ensi viikolla kantaesityksensä RSO:n käsissä saava kínēma sekä keskiviikkona kuultu, vuonna 2017 valmistunut sellokonsertto. Sen kantaesityksen soitti maailmantähti Yo-Yo Ma, mutta suomalaisen musiikin päivän kunniaksi konserttoon tarttui HKO:n oma soolosellisti Lauri Kankkunen.
Konsertto yllätti sekä lyyrisyydellään että persoonallisella sävelkielellään. Salosen mukaan sello on ensiosassa kuin komeetta, jota muut soittimet seuraavat pyrstönä; tähän sopivasti teos alkaa tähtisumun kaltaisella kimaltavalla, toismaailmallisella moninaisuudella, jonka ensimmäisistä pyyhkäisyistä sello pian erkanee omalle soolouralleen spektraalisvaikutteisen maiseman etualalle. Kankkusen vonkuvan sulavalegatoinen, lähes portamentoihin venyvä sointi sopi kertovaan ja kauniiseen, mutta silti kliseitä täysin välttävään soololinjaan. Kokonaisuudessa oli jotain mielikuvitusta ruokkivaa: kuin öinen lento tai purjehdus hohtavine eliöineen ja revontulineen.
Toisessa osassa sello ei ollut vähäeleisessä vuoropuhelussa ainoastaan huilun ja lyömäsoittimien, vaan myös itsensä kanssa: melodianpätkät napattiin talteen ja luupattiin lavan sivuilta ja katsomon takaosasta kaiun kaltaisesti ja niin hyvällä äänityksellä, ettei Kankkusta katsomalla olisi korvin aina erottanut, mikä on nauhaa ja mikä elävää.
Finaali sekoitti pataan lisää mausteita; kenties Salosen pitkäaikaisen kotipesän Los Angelesin monikulttuurisuus ja filmiteollisuus olivat alitajuisesti löytäneet tiensä vauhdikkaisiin rytmeihin, congarumpuihin ja virtuoottisemmaksi kohoavan soolosellon perkussion ja pizzicaton sekoitukseen. Kankkusen villeissä linjoissa korostettiin olennaista, eli sointia, fraseerausta ja ekspressiivisyyttä.
Illan kantaesityksenä kuultiin Salosen ikätoverin Kimmo Hakolan WAKE!. Se kuuluu HKO:n Helsinki-variaatioiden tilaussarjaan, joissa teokset ikään kuin kommentoivat valitsemaansa vuotta 1945 varhaisempaa suomalaista sävellystä; Hakolan rohkeana valintana on ollut Sibeliuksen Finlandia.
Suoria sitaatteja oli erittäin harvoin ja lyhyesti, mutta Finlandian orkesteriversion ties kuinka monta kertaa kuulleelle olivat lainat nimenomaan tunnistettavissa eleellisinä, esimerkiksi tiettyjen soitinryhmien tai muiden musiikillisten karaktäärien käyttöinä, aivan kuin joku yrittäisi imitoida palasia Finlandiasta muistamatta niiden täsmällistä melodista tai harmonista sisältöä – nerokasta!
Hakolan orkestraatio oli aivan upeaa kuunneltavaa, ja vaskien voima nosti ihokarvat pystyyn. Kenties suomalaisuuteen sopivasti ei pilkettäkään unohdettu silmäkulmasta; lyhyt pätkä juustoisen romanttista maisemaa muistutti Schubertin Ave Mariaa, ja Mahler-vasaran käyttö (ja heti perään vaihto triangeliin) sai hekottamaan hiljaisesti kasvomaskin takana.
Asiaankuuluvasti konsertti sitten päättyikin varsinaiseen Finlandiaan, jolle suomalaisyleisö on ehkä samanaikaisesti arvostavin että arvostelevin – sen verran oma näkemys jokaisella kotimaan musiikinystävällä ”oikeasta” tulkinnasta on. Mälkki korosti alussa yllättävällä tavalla vaskien ja kontrabassojen raskautta; tietty etäisyys tuntui hallitsevan tulkintaa, vaikka hymniosaa lähetessä osin uutta eloa syttyikin.
Santeri Kaipiainen
