Suomalaisen barokkiorkesterin (Fibo) projekti eurooppalaisten huippukuorojen kutsumiseksi on ollut tärkeä paitsi taiteellisesti niin myös musiikkipoliittisesti. Se on tutustuttanut suurenmoisiin laulajistoihin ja antanut osviittaa siitä, mitä ammattikuorolla voidaan saada aikaan.
Tähänastisen huipentumansa sarja sai brittiläisen Arcangelo-kuoron vieraillessa J.S. Bachin Johannes-passiossa, hienojen solistien kera ja Topi Lehtipuun johtaessa. Musiikkitalon täyttänyt yleisö sai koettavakseen passiotulkinnan, jollaista ei näillä leveysasteilla usein kuule.
Kaikki kunnia hyvää tasoa ylläpitäneille suomalaisille harrastajakuoroille, joiden passioita on taas tänäkin pääsisäisenä luvassa runsain mitoin, mutta kyllä Arcangelon tarjoama soinnin homogeenisuus ja rikkaus ja tulkinnan vavahduttavuus oli jotain muuta. Brittiperinteen tapaan kuorolla on suurta yhteishenkeä säteilevä laulutapa, joka teki jokaisesta repliikistä elävän.
Arcangelon jäsenet laulavat myös muissa Britannian kuuluisissa kokoonpanoissa, mutta verrattuna esimerkiksi Monteverdi-kuoron melkein yliselkeään artikulaatioon ja pontevuuteen sen laulu tuntuu joustavammalta. Johannes-passiossa se loi täyteläisenä virtailevan soinnin, joka muutti koko ajan ilmettään. Jokainen koraali sai ratkaisevalla tavalla eri sävyn, joten monotonisuuden vaara oli jo sillä vältetty. Jokainen laulaja tuntui olevan läsnä niin yksilönä kuin kollektiivina, eläytyen Jeesuksen kärsimyshistoriaan säälin ja empatian tuntein.
Koraalien ja turba-kuorojen tapahtumajaksojen välinen kontrasti oli viety äärimmilleen: kuoro muuntui hetkessä myötäelävästä seurakunnasta verenhimoiseksi kansanjoukoksi, tarinan universaalista yleistäjästä sen historiallisiksi osallistujiksi. Nämä eri tasot kuuluivat äärimmäisen selkeästi laulussa, ääripäinään harras meditatiivisuus ja aktiivinen toiminnallisuus. Dynaaminen skaala oli sen mukainen.
Topi Lehtipuulla on takanaan pitkä ura Johannes-passion evankelistana ja muutenkin vanhan musiikin spesialistien kanssa yhteistyötä tehneenä barokkitenorina, mutta nyt hän oli siirtynyt kapellimestarin korokkeelle. Selkeä lyönti ja kyky saada iso joukko mukaansa tekivät hänestä uskottavan tässäkin roolissa.
Lehtipuun tempot ja tapa muotoilla kokonaisuutta herättivät minussa esityksen aikana kahtalaisia tunteita. Alkukuoron tempo tuntui junnaavalta, ja tendenssi toistui illan aikana. Lisäksi venyttelevät hidastukset fraasien lopuissa muistuttivat pikemmin romanttista traditiota kuin barokkityyliä.
Useimmat barokkigurut tulkitsevat Johannes-passion riuskemmin tempoin ja aktiivisemmalla muodonnalla kuin Lehtipuu. Oliko kyseessä halu kääntää takkia? Illan mittaan aloin kuitenkin mukautua tulkintaan, jossa oli myös etunsa.
Lehtipuu toi esiin Johannes-passion meditatiivista, asioiden syitä ja seurauksia pohtivaa puolta ja korosti tunteellista barokkiretoriikkaa. Ja mikä oli korostaessa, kun oli tällaiset laulajat ja muusikot! Lehtipuu houkutteli Arcangelo-kuorosta esiin paljon nyansseja ja painotti sanoja ja yksityiskohtia. Pitkä tauko Jeesuksen kuoleman jälkeen oli paljonpuhuva.
Nuorekas solistijoukko sopi hyvin yhteen kuoron luonteen kanssa. Luksuksena voi pitää sitä, että barokkisopraanojen kuningattariin kuuluva Sandrine Piau lennätettiin Helsinkiin kahden aarian vuoksi, mutta niiden säteilyvoima oli sellainen, ettei hiilijalanjälkeä tullut ajatelleeksi.
Samuel Boden oli evankelistana pikemmin objektiivinen kertoja kuin osallistuja, mutta ote toimi, ja hänen kaunista lyyristä tenoriaan oli ilo kuunnella. Lehtipuu antoi evankelistalle ja continuo-muusikoille tilaa ja vapautta luoda kohtauksiaan.
Yhtä kaunissointinen mutta ehkä vieläkin ilmaisuvoimaisempi tenori oli Robin Tritsclerillä. Aarne Pelkonenoli täynnä auktoriteettia Jeesuksen roolissa, ja Tomi Punkerin lämmin basso miellytti. Kontratenori Elmar Hauser toi alttoaarioihin koskettavaa viattomuuden vaikutelmaa.
Fibon muusikot olivat aktiivisesti mukana draaman käänteissä ja toivat persoonallista väriään moniin soitinobligatojen säestämiin aarioihin. Kaksi viola d’amorea seisotettiin aiheellisesti orkesterin eteen tenoriaariassa Erwäge, wie sein blutgefärbter Rücken. Traversohuilujen luoma sädekehä oli oleellinen osa sopraanoaarioita, ja oboe d’amore ja oboe da caccia inhimillistivät kärsimyksen ja kuoleman satuttavilla soinneilla.
Harri Kuusisaari
