Bizet’n Carmen tuli Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon vuonna 2006 Marianne Mörckin ohjaamana, ja nyt se palasi kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Tällaisissa vanhojen tuotantojen lämmityksissä on aina vaaransa: miten ne saadaan säilymään tuoreina niin, että alkuperäinen idea toimii, ja samalla uudet laulajat saavat tukea tuoda esitykseen persoonallinen leimansa? Huonoksi keinoksi on osoittautunut se, että ohjausassistentti alkaa lisäillä omia ”elävöittäviä” ideoitaan. Tällöin rakennetaan tulkintaa tulkinnan päälle, eikä kumpikaan kanna.
Savonlinnan Carmen saa Kim Amberlan uusintaohjauksessa yllättävänkin elävän asun. Tässä ei tuputeta konsepteja vaan annetaan musiikin viedä ja luotetaan solistikunnan kykyyn karakterisoida ja kertoa tarinaa. Väki levittäytyy koko linnan leveydelle ja puuhailee juttujaan boheemin oloisesti. Sikaritehtaan tytöt Carmenia myöten eivät ole mitään seksipetoja vaan tavallisia naisia. Salakuljettajien jengistä löytyy veijareita joka lähtöön, ja Anna Palmion koreografia sitoo kuoronkin liikkeet flamencon tuliselle maaperälle. Show ja realismi käyvät käsi kädessä.
Toki klassikosta on tehty paljon omaperäisempiä ja tiukempia versioita, mutta jotenkin viihdyin tässä rennomman profiilin tyylissä. En tarkoita, että laulu ja soitto olisivat olleet löysää vaan sitä, että ilmaisu tuntui lähtevän luonnollisesti tekijöistä itsestään.
Vaikka Carmen sisältääkin italialaiseen verismiin liittyvää karvasta realismia, suuria intohimoja ja tavallisten ihmisten tarinoita, sen toinen jalka on ranskalaisessa opéra comiquessa. Alkuperäiset puhutut dialogit vahvistavat tätä yhteyttä, kun taas niiden jälkeenpäin tehdyt orkesterisovitukset vievät ilmettä romanttisen oopperan suuntaan. Sääli, ettei dialogiversiota ole Suomessa juurikaan nähty, sillä se antaa paljon mielenkiintoista lisävalaistusta tarinaan ja lisää huumorin osuutta.
Opéra comique on silti taustalla myös Savonlinnassa nähdyssä versiossa. Kohtauksissa riittää irtonaista huumoria. Tapa, jolla Bizet limittää kansanmusiikista aiheensa saavat tanssit (habanera, seguidilla ym.) tunteikkaisiin melodioihin ja kohtalotematiikkaan on ikituore. Kapellimestari Ramon Tebar sai nämä eri tasot esiin selkeästi ja veret kiertämään jyrkillä temponvaihteluillaan. Hän piti laulajat tiukassa nuorassa, mikä olisi vaatinut enemmän harjoitusaikaa. Nyt oli jäänyt epäsynkronia, jota on vaikea välttää laulajien levittäytyessä linnanpihalla kauas toisistaan.
Tunnetuimpien aarioiden (Carmenin habanera ja seguidilla, Don Josén naiivi Kukkalaulu, Micaelan sydäntäsärkevät numerot ja härkätaistelija Escamillon machoilut) lisäksi oopperassa on paljon ensemblejä, joista nyt erottautuivat salakuljettajajengin (Frasquita, Mércèdes, Dancairo ja Remendado) jäsenten osuudet toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Niissä oli sopivaa velmuilua ja rytmistä imua. Silja Aalto, Gayane Babajanyan, Joonas Orrain ja Simo Mäkinen pelasivat ponnekkaalla laulullaan hyvin yhteen.
Ohjaaja Mörkin idea tavallisista naisista ei tietenkään kovin hyvin sovi itse Carmeniin, sillä tottahan hänessä on oltava jotain erityistä, joka saa miesten päät sekaisin. Mutta ei eroottinen vetovoima synny femme fatalen ilmeillä ja lanteiden heilutuksilla vaan lauluilmaisun kautta, ja siinä Tuija Knihtilä tavoitti laajan sävykirjon.
Knihtilä on saanut mezzosopraanoonsa syvyyttä ja kestävyyttä, jotka ovat tarpeen hänen viimeaikaisissa Wagner-rooleissaan. Hyvin sen väkevyys sopi myös Carmenin vapaudenkaipuuseen ja kohtalonuskoon. Silti hän hallitsi myös aistilliset tanssirytmit, kevytmieliset irtiotot ja oikukkaat mielenmuutokset, jotka ovat osa hahmon roolikuvaa. Jokin etelämaalainen, tulinen väri laulusta silti jää puuttumaan, ja fyysisessä ilmaisussa ketterämpi liikunnallisuus voisi tehdä terää.
Esityksen tähti oli tunisialais-ranskalainen tenori Amadi Lagha Don Josén roolissa. Monien nimekkäiden tenorien on joskus vaikea tavoittaa rooliin kuuluvaa tavispojan olemusta, jonka kiltin olemuksen taakse kätkeytyy intohimon voimaa. Laghalle tämä kaikki luonnistui kuin itsestään. Alussa hän teki hellyttävän vaikutuksen kunniallisena ja vähän nynnynäkin sotilaana, mutta Carmenin taian myötä silmissä alkoi kipunoida ja äänessä kalske kasvaa. Ylä-äänissä oli sekä huipennusvoimaa että taipuisuutta, jota esimerkiksi ensimmäisen aarian huipentava diminuendo vaatii. Laulun tunteikas, vuolas sävy riisui kuulijan aseista.
Annika Leino teki inhimillisen ja sympaattisen vaikutelman Micaelana. Äänen sävy ja nöyrä tulkinta muistuttavat Soile Isokoskea samassa roolissa muutama vuosikymmen sitten. Roolissa vuorottelee Marjukka Tepponen jo kypsempine sopraanoineen. Lukasz Golinskin Escamillon ääni ei oikein vapautunut soimaan.
Oopperajuhlakuoro lauloi värikkäästi ja oli lavahyörinässä mukana estoitta. Se teki paremman vaikutelman kuin edellisillan Aidassa. Pääosin paikallisista koostuva lapsikuoro lauloi reippaasti, mutta miksi se oli lähestulkoon kokonaan tyttökuoro? Poikia laskin vain kolme. Tämä on ongelma teoksissa, joissa tarvitaan lapsikuoroa. Ei kai vain Savonlinnassa vallitse sellainen ilmapiiri, että musiikki on tyttöjen harrastus, ja pojat kuuluvat jääkiekko- ja futiskentille?
Harri Kuusisaari
