Arvio: Hietsu is Happening!, Hietaniemen paviljonki 30.7.2021.
Urheiluvertausten käyttö on taidejournalismissa lähes klisee, mutta näin Tokion olympialaisten aikaan suotakoon kuitenkin poikkeus: olo oli kuin yleisurheilukilpailuissa, kun kitaristi Petri Kumelan, saksofonisti Mikko Innasen ja basisti Antti Lötjösen pyörittämä konserttisarja Hietsu is Happening! vyörytti perjantaina päivä- ja iltaohjelmassaan yhteensä seitsemän tunnin extravaganzan täynnä barokkia, proosaa, romantiikkaa, jazzia, tanssia, improvisaatiota, iskelmää ja nykymusiikkia. Tosin maraton ei sekään, ainakaan kuulijan näkökulmasta, olisi kehno vertaus, sillä pitkää iltapäivän ja illan välistä taukoa lukuun ottamatta kaikki ohjelma esitettiin putkeen ja lähetettiin suorana Yle Teemalta: kun yksi esitys lakkasi, toinen heti alkoi, ja siellä täällä välissä hengähdystaukona pieni haastattelun pätkä.
Vaikka yleisöä oli allekirjoittaneen tavoin paikan päällä kourallinen, oli kokonaisuus ennen kaikkea suunnattu televisiosta katsottavaksi: insertit, digitaaliset tehosteet ja kaikki terassilla tapahtunut soittaminen jäivät liveyleisölle saavuttamattomaksi tapahtuman aikana. Esitykset olivat eri puolilla Hietaniemen paviljongin salia, ja vaikka elävän musiikin immersiivinen sointi hivelikin korvia aivan eri lailla kuin kotistereot, oli sen hintana toisinaan epäedullinen katselukulma esityksiin.
Päiväfestari
12:00 // Päiväosuuden päättämään tuleva tekstiluku – Aino Kallaksen Seitsemän kokoelmasta Titanic-novelleja – aukeni vasta, kun näki TV-lähetyksen intron, jossa tuo legendaarinen höyrylaiva häälyi Hietalahdella Kumelan, Innasen ja Lötjösen rantautuessa soutuveneellään. ”Jokaisella on oma versionsa Titanicin myytistä”, totesi Innanen – onko tuo laiva metafora kulkutaudin upottamalle tapahtumateollisuudelle, jossa freelancerit ryntäävät Hietsu is Happeningin kaltaisiin lauttoihin turvaan, pelastukoon ken voi? Kotimaisten instituutiomusiikkien (tai, agentti Pia Raitalan sanoin, marginaalimusiikkien) – klassisen ja jazzin (vain kansanmusiikki puuttui) – tähtigaalahan tämä esiintyjien puolesta oli, kattaukseltaan huima sellainen. Hukkuminen tuli myös mieleen paviljongin kattoa piiskanneesta rankkasateesta, toimien myös ilmastonmuutoksen muistutuksena; toisaalta ennätyksellisiä jäävuoria lohkeaa Etelämantereesta, toisaalta pohjoinen jääpeite on pienempi kuin koskaan.
12:10 // Tilan myhäilevästi haltuunottaneen, ennen kaikkea Innasen valokeilaan nostaneen intron jälkeen alkoi ensimmäinen päänumero, Kumelan ja näyttelijä Vesa Vierikon Harmo ja minä. Mario Castelnuovo-Tedescon sävellyksen muotoon vuonna 1960 asettama Juan Ramón Jiménezin kertomus miehestä ja aasista kehittyi hiljalleen joutilaan ajattomaksi, runolliseksi pastoraaliksi, lastenkirjasta eksistentiaaliseksi proosaksi.
12:34 // Seuranneet välijazzit olivat muuta ohjelmaa irrallisempi yllätyspussi, mutta tapahtuman tunnelma alkoi hiljalleen hahmottua: tästä tulisi hurmaava taidepläjäys. Innasen ja Lötjösen ohella lavalla olivat pianisti Aki Rissanen, trumpetisti Verneri Pohjola, rumpali Mika Kallio ja saksofonisti Jussi Kannaste. Innasen oikea käsi oli puoliksi paketissa, mikä toisinaan sai hänet skippailemaan melodioita ja stemmoja, mutta kunnioitettavasti hän silti sooloili menemään – tiukan soittotekniikan tae. Iro Haarlan sävellys Beside You siveli pianon ja pehmeän torvisatsin voimin; Kallion ja Pohjolan Foxplay kiintoisasta Animal Image –projektista sai monipuolisella gonginkäytöllään koko huoneen kumajamaan. Avoimesta ikkunasta leijui sisään tupakansavua.
13:12 // Jazzista siirryttiin barokkiosuuteen hämmästyttävän luontevasti; Giovanni Picchin Toccata oli cembalisti Marianna Henrikssonin hoteissa yllättävän rubatoinen ja krumeluurinen tekniikan ilotulitus. Sitä seuranneet Barbara Strozzin kansanmusiikkisävyinenkin Lagrime me, Pinja Nuñezin Strozzi-aiheinen variaatio-monologi Häpeä soolosellistille ja Henry Purcellin Bess of Bedlam muodostivat ovelan loogisen kaaren. Kati Raitinen pääsi näyttämään monipuolisuuttaan Häpeässä; sopraano Tuuli Lindeberg tuntui lähtevän Strozziin hieman hakien, mutta oli pian hyvässä teatraalisessa elementissään.
13:41 // Säveltäjä-harmonikansoittaja Veli Kujala ja tuubisti Petri Keskitalo astuvat klassisen primääriympäristösä ulkopuolelle muun muassa Innasen ja kitaristi Esa Onttosen pyörittämässä Gourmet-yhtyeessä. Kujalan harmonikkasoolo Blue Passacaglia sisällytti moderniin sävelkieleensä niin barokin muotorakenteen kuin bluessävyjä, ja Keskitalon The Shit Didn’t Hit The Fan oli letkeän tanssittavuuden lisäksi piilottanut itseensä sitaatteja mm. Sir Dukesta ja Titanic-teeman mukaisesti My Heart Will Go On’ista. Duo Kokkupõrge oli kenties lähimpänä sitä klassisen, rytmimusiikin ja improvisaation synteesiä, joka syntyisi, jos kaikki iltapäivän elementit pyöräytettäisiin tehosekoittimessa. Verbaalisesti samanhenkistä hehkuvaa fuusiota edustivat kirjailija Laura Laakson lukemat otteet tulevasta romaanistaan Suureita ja pieneitä – rouva Pionin luonnontaiteellinen luentasarja.
14:21 // Viulisti Eriikka Maalismaa ja pianisti Emil Holmström puolestaan pyörittävät Kumelan kanssa Klassinen Hietsu –konserttisarjaa, joten he olivat kotonaan avatessaan 1800-luvun osuuden Clara Schumannin Kolmella romanssilla. Kuten olen aiemminkin todennut, en erota saksalaisia 1800-luvun puolenvälin romantikkoja toisistaan, mikä todistaa Schumannin erinomaisen käsityöläisyyden; hykerryttäviä oveluuksia löytyi sieltä täältä duon timantinkovasta rutiinista. Johannes Brahmsin myöhäistuotannon Intermezzossa op. 117 nro 1 oli runsaasti tummaa bassosointia ja odottamattomia siirtymiä, jotka korostuivat Holmströmin soittaman Bechsteinin keskitaajuusvoittoisessa, pyöreässä akustiikassa. Sukupuolten tasa-arvoon säveltäjien puolella oli selvästi kiinnitetty erityistä huomiota aikakaudesta riippumatta, tosin Josephine Langin liedien kohdalla alkoi ensimmäinen turnausväsymys ottaa alaa; kotikatsomossa olisi tie vienyt kahvinkeittimelle. Sadekuurojen välinen pouta huokui lauhaa kosteutta.
14:53 // Aki Rissanen jatkoi erinomaisen soololevynsä Divided Horizon kappaleilla. Vallonsista huomasi, että flyygeleillä on eroja: levyltä löytyvällä Steinwaylla oli aivan eri tunnelma. Stream Linesin liveversiossa oli upeaa ikiliikkujamaisuutta ja monitasoista hallintaa – alempi linja soi lopussa Bechsteinilla sellon lailla. Kumela jatkoi soolo-ohjelmaa jo lähes käyntikortikseen tai standardikseen muodostuneella Lotta Wennäkosken Balailla. Esiintyjilläkin oli festivaalipöhinää ilmassa, kun sopraano Mari Palo jammaili vuoroaan odotellessa ja taiteilijat heippailivat milloin kellekin kameroiden katveessa.
15:10 // Alma Mahlerin Fünf Liederistä (1910) kuullussa Die Stille Stadtissa korostui Palon ja Holmströmin esityksessä yllättävien harmonisten etenemisten luoma mystinen, ei-lepäävä tunnelma. Jos maanläheisemmän Laue Sommernachtin olisi jättänyt välistä pois, niin yhtäläisyydet Clara Iannottan vuonna 2015 valmistuneeseen sooloviuluteokseen dead wasps in the jam-jar (i) olisivat olleet paremmin havaittavissa. Iannottan viuluhälyn nimi oli paikoin hyvinkin deskriptiivinen, muistuttaen elokuvien äänitehosteiden, foleyn, tekemistä. Tuulikannel napsui ja ruosteinen pelti narisi puhurissa.
Amy Beachin Chanson d’amour (1893) palautti takaisin täysverisiin romantiikan tunnelmiin; sellon läsnäolo laulun ja pianon rinnalla toi teokseen duettomaista hurmosta. Myöhäisemmän tuotannon A Miragessa (1924) oli jo impressionismin ja kenties Sibeliuksenkin vaikutusta kuultavissa. Tässä festivaalissa jokaiselle löytyy kyllä jotain.
15:35 // Johan Ullénin sellisti Kati Raitiselle säveltämästä kolmiosaisesta Dark Triad: Psychological Tango Traits kuultiin psykopatiasta inspiraation saanut osa Fear Nothing. Periksiantamaton ja synkkä selloteos oli kuin vääristynyt peili siinä siteeratusta Bachin 1. soolosellosarjan preludista. Vera Nevanlinnan ja Saara Norvion symmetrinen tanssi oli täynnä hitaan liikkeen jännitystä kontrastina sellolle. Musiikin vastaanottamisen kognitiivinen kapasiteetti alkoi kriitikon näkökulmasta olla jo melko tapissa.
Iltapäivän päättänyt Antti Lötjönen Quintet East päästi toisaalta nauttimaan suoraviivaisesta jazz-svengistä, toisaalta heittäytymään vapaamman venyttelyn pariin. Viime vuonna ilmestyneeltä albumilta löytyvien afroisan Erzeben Strassen, kiihkeätempoisen Pocket Yogan ja leikkisän Mary Hartman, Mary Hartmanin lisäksi kuultiin uudet Still Nothing ja Festival Song. Selkeästi Lötjösen, Pohjolan, Kannasteen, Innasen (jota suurimmilta osin tuurasi Max Zenger) ja rumpali Joonas Riipan viisikko on päässyt koronatilanteesta huolimatta biisejä esittämään, sillä yhteensoitto oli napakkaa ja vaivatonta.
Iltamat
21:00 // Olin ollut kirjoittamassa Korsholman musiikkijuhlilta, herännyt festivaalipäivänä Vaasassa klo 5:45 ehtiäkseni keskipäiväksi Hietsuun ja kirjoittanut arvioita koko junamatkan, joten kognitiivinen kapasiteettini ei enää antanut myöten seurata iltamia vielä saman päivän aikana. Koin loppuohjelman siis TV-katselijan perspektiivistä kotisohvaltani iloisena Yle-veronmaksajana, kiitos Areenan.
Iltamien introna kuultiin tallenne Claudio Monteverdin Toccatasta, joka on eräs maailman varhaisimpia oopperoita (1607); tavallaan omanlaista punaisen langan innovointia oli myös läsnä Hietsussa. Monteverdi ei ajan tyylin mukaan kirjoittanut täsmällistä orkestraatiota, joten kokoonpanossa nähtiin kaksi sähkökitaraa, harmonikka, baritonisaksofoni, kontrabasso ja kaksi saksofonin suukappaleilla varustettua puutarhaletkua; samanhenkistä ennakkoluulotonta uudelleensovitusta on ollut ilmoilla niin Quartet Ajattomalla kuin toissa vuoden RUSK-festivaaleilla.
Aikakausien rikkojana toimi myös Innasen viisiosainen Aikahyppy, jossa laaja esittäjäjoukko, genrestä riippumatta, yhdistyi ”Hietaniemen orkesteriksi” (jousiston lisänä Tommi Asplund ja Santtu Podzniakov). Alkusoittona toiminut hidas, atonaalinen koraali antoi tilaa reippaalle, vapaalle jazzkompille, Laakson lukiessa (Innasen omaelämäkerrallista?) kertomusta milloin New Yorkin, milloin Pariisn kaduilta. Ravintolaväen vuoropuhelua laulaneille Palolle ja Lindebergille oli annettu rooli jostain Bergin ja Gershwinin välimaastosta. Tyylien terävä yhdistelmä viihdekabaree-elementteineen loi John Zorn -maisen tunnelman; animoidut taputtavat hanhet menivät älyvapaan campin puolelle, tämä happening ei ota itseään liian vakavasti. Omassa kummajaismaisuudessaan leijui myös Lauri Supposen ”konsertti-installaatio” Tromba Marina lukuisine peltipurkkikaiuttimineen ja faksimaiseen nopeuteen toistettuine sampleineen.
21:40 // Kallaksen raadollinen pelastusvenekertomus vaihtui Lötjösen, Kumelan ja Innasen Veneretkeen, jonka Motown-viitteisen taustan päälle Vierikko lausui tarinaa venematkasta ”kulttuurin heitteillejätön aikaan”. Tapio Rautavaaran Korttipakkaan viittaavassa tarinassa kertoja puhkeaa lähes motivaatiopuhujamaisiin ulottuvuuksiin; satiiri toimi solmuna tapahtuma-alan uppoavan laivan viitekehykseen. Pilke silmäkulmassa jatkuu, sillä mitä olisivatkaan iltamat ilman tansseja: sulassa sovussa Hietaniemen viihdeorkesteri siirtyi Franz Lehárin operettisävelmästä lavojen ikivihreisiin Markus Allanin saapuessa solistiksi. Tämä soittajajoukko tuskin on vuosiin humpalla kiertänyt, ja viihderaamiin sujahtaminen kera mehevien sovitusten tuntui myhäilyttävän useampaakin muusikkoa (ja kuulijaa). Ohjelmaa jatkanut Gourmet väänsi tyylinsä mukaisesti viihdevivun kieroille ylikierroksille – avauskappaleen nimi What Can We Do When The Sky Falls Down? muistutti jälleen, että tämä ei ole vain konsertti, vaan myös kannanotto ja hätähuuto.
22:45 // Leikkaus Gourmet’sta Kumelan ja Lindebergin John Dowland -tulkintoihin (ja niitä seuranneisiin Monteverdin Orfeuksen prologiin sekä madrigaaliin Ardo e scoprir, jotka sulkivat iltamien Orfeus-ympyrän) oli illan jyrkin esteettinen äkkikäännös, ja ne olisivat kenties paremmin sopineet aivan alkuun. Ne kuitenkin onnistuivat puskuroimaan rauhoittumista illan viimeiseen ohjelmanumeroon, brittiläisen eksperimentalistin Gavin Bryarsin The Sinking of the Titaniciin, kuinkas muutenkaan. Hienovarainen puheäänitysten, vapaarytmisten lyömäsoittimien ja jousten hitaiden virsisävelmien yhdistelmä vaivutti meditatiivisuudellaan pitkän päivän kohti yötä, säkkituolilepoon tanssilattian viereen. Suurkiitokset Innanen, Lötjönen ja Kumela, tällaisia poikkitaiteellisia ja -viihteellisiä pläjäyksiä tarvitaan lisää. Vain taivas on rajana, mitä seuraavalla kerralla kuullaankaan, mutta rima on korkealla.
Santeri Kaipiainen
