Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri 15.2.2019. Susanna Mälkki, kapellimestari; Musiikkitalon kuoro. Harvey, Adams, Rahmaninov.
Helsingin kaupunginorkesterin perjantainen konsertti jatkoi tämän kauden angloamerikkalaista teemaa monenkirjavalla kolmen teoksen kaarella. Brittisäveltäjä Jonathan Harveysta (1939–2012) amerikkalaisen John Adamsin (s. 1947) kautta Yhdysvaltoihin muuttaneeseen venäläiseen Sergei Rahmaninoviin (1873-1943) tehty kolmiloikka oli kapellimestari Susanna Mälkin ottama tietoinen haaste.
Harveyn tuotannossa näkyy, kuitenkaan liikaa korostumatta, säveltäjän kiinnostus mystiikkaan ja sen erilaisiin manifestaatioihin esimerkiksi uskonnoissa. Vuonna 2007 valmistunut Messages kuorolle ja orkesterille sukeltaa Lähi-idän uskontojen enkelikuvastoon: Musiikkitalon kuoro listasi juutalaisia ja persialaisia kerubien, serafien ja arkkienkelien nimiä jaoteltuna eri taivaan seitsemän tason mukaan. Vapaatonaalisesti etenevä nimilistauksen kolmi- ja nelisointupainotteinen harmonia oli mehevässä vastakkainasettelussa spektraalisemman, dissonoivamman tekstuurin kanssa, jota harpuilla, celestalla, pianolla ja cimbalomilla vahvistettu orkesteri samanaikaisesti maalaili. Hyvällä yleissaundilla laulaneen kuoron keskitason voimakkuussävyt hukkuivat harmillisesti orkesterin alle niin, että vain hiljaisemmissa orkesteripaikoissa tai kuoron voimakkaissa kohdissa tasapaino oli kunnossa. Enkelinimiä täytyi arvailla ennen kaikkea vokaaliketjun perusteella konsonanttien kärsiessä napakkuuden vajeesta. Hypnotisoivaa teosta olisi kuitenkin voinut kuunnella pidempäänkin: sävellyksellisesti rikas Messages näennäiskaaoksineen, stereofonioineen, suhinoineen ja nakseineen kasvoi kuin rankkasade vehmaassa tropiikissa, valtameren aaltojen kaltaisten kuoron toistuvuuksien saattelemana, ja kuulija kiisi pilvien halki enkelinimien kaikuessa haamujen lailla ohikiitävinä, kunnes jäljelle jäi laskeutuminen sateenjälkeisen poudan maankamaralle.
John Adamsin lyhyt orkesterifanfaari Tromba Lontana (1986) jää kuuluisuudessaan, mutta myös mieleenpainuvuudessaan sisaruksensa Short Ride in a Fast Machinen jalkoihin. Kahden salin parville sijoitetun trumpetin soolojen eteenpäin viemä teos on fanfaariksi kiinnostavan sisäänpäin kääntynyt, hiljainen ja rauhallinen – mutta samaan aikaan hyvin keinovaroiltaan tyypillinen säveltäjänsä teos lyömäsoitinostinatoineen ja harmonisine ”portteineen”. Solisteilta olisi toivonut hieman enemmän sielukkuutta.
Myös Rahmaninovin Sinfonisten tanssien (1940) alkuosien yleistunnelma oli hieman aneemista; kenties tavallista useamman vakisoittajan korvautuminen keikkatuuraajilla heikensi yhtenäistä virtaavuutta. Rahmaninovin viimeiseksi teokseksi jäänyt kolmiosainen sarja oli syntyessään tyylillisesti jo ajastaan jäljessä, mutta tiettyjä ”amerikkalaisia” eleitä oli Tromba Lontanan jälkeen tunnistettavissa varsinkin neoklassishenkisessä ensimmäisessä osassa. Mälkki johti hyvinkin erilaisia karaktäärejä ja maailmoja edustavat konsertin teokset levollisella itsevarmuudella, eleganteilla eleillä ja hienolla muuntautumiskyvyllä. Äkäisempää otetta nähtiin Rahmaninovin Sinfonisten tanssien finaalissa, jossa orkesterikin sai loksautettua tulkintansa yhdenmukaiseksi ja vaikuttavaksi.
Santeri Kaipiainen
